Tämä on kaksiosainen kertomus siitä, kuinka Nänniniekka jätti taakseen äitinsä kohdun ja aloitti elämänsä ilmaa hengittävänä otuksena.

Kertomus sisältää yksityiskohtaista tietoa synnytyskokemuksestani. Älä lue kertomusta, jos pelkäät synnytystä: tässä synnytyksessä oli traumatisoivia osia, jotka jättivät selvittelyä vaativia mentaalisia arpia. Lääketieteellisesti katsottuna synnytys oli “komplesisoitumaton” eli uhkaavasta tilanteesta huolimatta toimenpiteet, jotka tehtiin, menivät hyvin. Vauva oli täysin elinvoimainen yhdeksän adgarpisteen kaveri ja äitikin selvisi synnytyksestä fyysisesti melko vähin vaurioin. Voi olla, että jollekin toiselle synnyttäjälle kokemus ei olisi ollut yhtä kauhistuttava. Itse jouduin käymään tilanteita läpi jälkeenpäin kätilön kanssa ja olen puhunut kokemusta auki läheisteni kanssa.

SYNNYTYKSEN ALKU

Synnytyksen ensimerkit koin lauantaina 16.12. kun heräilin jo aamuyöstä kevyeen supisteluun. Seitsemän jälkeen kävin vessassa ja huomasin, että vuodan verta. Päivän mittaan supistukset voimistuivat ja alkoivat tulla säännöllisesti noin viiden minuutin välein. Mistään täysin kestämättömästä supistelusta ei kuitenkaan ollut kyse. Olin käynyt edellisenä päivänä vyöhyketerapeuttisessa raskaushieronnassa, ja koska laskettu aika oli ohitettu edellisen viikon sunnuntaina, teki terapeutti omien sanojensa mukaan “kaikki taiat ja temput”, jotta synnytys käynnistyisi. Sattumaa tai ei, jokin universumin ratas pyörähti oikeaan asentoon ja synnytys käynnistyi.

Olimme ilmoittaneet siskolleni heti lauantaiaamuna, että hän valmistautuisi siirtymään koiramme tukihenkilöksi synnytyksen ja sairaalassaolon ajaksi. Soittelin synnytyssairaalaan iltapäivällä ja kysyin ohjeita. Puhelinohjaus oli melko vaisua ja minun käskettiin “tulla kun siltä tuntuu”. Lopulta lähdimme tarkastamaan tilannetta kahdeksan aikoihin illalla neljän kilometrin päähän Jorviin. Olin aivan varma, että meidät lähetetään kotiin odottelemaan voimakkaampia supistuksia ja pelkäsin kovasti, että kuormitan systeemiä turhalla pikku supistelullani.

SAIRAALAAN

Oli hyvä, että menimme sairaalaan. En ollut juuri paria senttiä enempää auki, mutta lapsivesitestin tulos oli positiivinen. Olin siis ymmärtämättä tilannetta liristellyt lapsivettä pitkin päivää. Lisäksi Nänniniekka moshasi kohdussa lantioon kiinnittymättömänä. Koska tilanteeseen liittyi napanuoran luiskahtamisen riski, jouduin jäämään synnärille yöksi. Onneksi aivomies sai erikoisluvan yöpyä samassa huoneessa. Se oli uskomattoman ystävällistä ja ymmärtäväistä toimintaa sairaalahenkilökunnalta. Sain illalla myös antibiootteja, koska streptokokkinäytteeni oli positiivinen. Käytin illan ja yön mittaan tens-laitetta, joka oli toden totta toimiva, kevyt kivunlievitysmenetelmä. Lisäksi minulla oli käytössä lämmitettäviä pieniä pussukoita, jotka osin auttoivat kivistävään selkään.

Yritin saada nukuttua, mutta kivut yltyivät. Ennen kaikkea kipu tuntui selässä ja alavatsalla ja tuossa vaiheessa lähinnä pistävältä ja joka paikkaan säteilevältä menkkakrampilta. Kätilö ehdotti, että kevyt kipupiikki kankussa voisi auttaa minua torkkumaan yön aikana ja keräämään voimia varsinaista synnytystä varten. Myönnyin lääkkeeseen ja torkuin supistusten välejä koko aamuyön. Vaikka en saanut nukuttua, lääke auttoi rentoutumaan, ja aamulla olin auennut neljään senttiin. Kohdunsuuni ei ollut mikään hätiköivä kaveri: se avautui hyvin hitaasti, raskaasti ja naristen kuin Mordorin portti örkkiarmeijan edeltä.

SYNNYTYSSALIIN

Aamulla kätilö oli jälleen sama, minut vastaanottanut tyyppi. Hän päätti, että synnytystä kannattaisi jatkaa synnytyssalissa, jotta saisimme nopeutettua avautumista kalvojen puhkaisulla. Tähän asti lapsivesi oli liritellyt jostain ylempää, mutta kalvojen puhkaisun jälkeen uin hetken lämpimässä sairaalasänky-spassa. Itse toimenpide ei sattunut lainkaan, mutta taisin hiukan huvittuneena hirnahdellen kuunnella, kuinka kätilö omien sanojensa mukaan “repi kunnolla tilaa vauvalle”. Tuossa vaiheessa sisätutkimukset ovat kyllä hiukan epämiellyttäviä ja yltyvät supistukset tekevät niistä kipeämpiä kuin yleensä. Tuossa vaiheessa kello oli noin yhdeksän aamulla.

Synnytyssalissa vauvan päähän asetettiin parempaa sykeseurantaa varten scalp-anturi. Valitettavasti laite oli yhteensopimaton tens-laitteeni kanssa ja jouduin luopumaan siitä. Pinni otti siis häiriön tensistä ja pitkin hampain myönnyin siihen, että minut jo 12 tuntia järjissäni pitänyt rakkauden aparaatti vietiin pois. Kalvojen puhkaisu teki supistuksista todella yrmeää koettavaa. Hengittelin kontallani säkkituoliin nojaillen sängyllä ja aivomies yritti hoitaa minua lämpöpusseilla. Kätilö kehotti ottamaan ilokaasua ja päätin kokeilla sitä, jos ei muuten niin jotain puuhaillakseni.

Kävi nopeasti selväksi, ettei ilokaasun hengittäminen ollut niin mukava sijaistoiminto kuin tensin räplääminen. Lopulta n. klo 12.30 oksensin rajusti. Tuossa vaiheessa en ollut syönyt mitään sitten lauantai-illan, joten fiilis oli heikko. En kuitenkaan uskaltanut enää kuin hörppiä vähäisiä määriä vettä, sen verran tympeää koettavaa oli soitella balalaikkaa oksupussiin ja ottaa vastaan todella ilkeitä supistuksia.

Oksentamisen jälkeen supistuksia tuli yhtä mittaa ja itkin kivusta. Pyysin epiduraalia ja sainkin sen hyvin nopeasti. Sen laittaminen oli hiukan pelottavaa, mutta ei siinä konkurssissa tuntunut edes kauhean pahalta. Olo alkoi helpottaa muutaman supistuksen kuluessa. Sain fentanyylistä tympeän hermokutinan, mutta pystyin siitä huolimatta nukkua puolitoista tuntia. Jälleen todistimme lääkkeellisen rentoutumisen ihanan ihmeen: olin epiduraalin jälkeen avautunut kahdeksaan senttiin. Suuresti vastustamani kivunlievityskeinot siis itseasiassa nopeuttivat avautumisvaihettani ja olivat todella jumalten nektaria verrattuna kärvistelyyn kovissa supistuksissa. Koska en ollut nukkunut vuorokauteen, olivat lyhyet nokkaunet tarpeelliset. Kätilö vaihtui jälleen. Supistukset tuntuivat kahden maissa jälleen inhottavasti ja pahenivat koko ajan. Aivomies oli lähellä, jutteli, hieroi selkää ja lämmitti geelipussia.

Uusi kätilö kysyi, laitetaanko epiduraalipuudutusta toinen annos. Ehdotus oli mieleeni, sillä olo alkoi taas olla melko paskamainen, supistukset tuntuivat tulevan yhtä mittaa ja aloin jo hiukan pelätä tulevan ponnistusvaiheen kipua. Kätilö tuumi, että virtsarakkoni on hyvin täynnä. Koetin käydä vessassa, mutta pissaaminen ei tuntunut onnistuvan. Minut katetroitiin, jotta täysi virtsarakko ei hankaloittaisi synnytystä. Sain puudutteen ja sovimme, että kokeilen puudutuksen vaikutuksen alettua nousta uudestaan ylös, jotta vauva laskeutuisi hieman parempaan asentoon ponnistusvaihetta ajatellen.

Aivomies tukena nousin ylös, mutta tunsin saman tien, kuinka tähdet ja pikkulinnut lentelivät pääni ympärillä. Verenpaineeni oli laskenut hälyttävän alas ja vauvankin sykkeet alkoivat palautua supistuksista hitaasti. En pysynyt pystyssä. Hälytysnappi oli onneksi lähellä ja kätilö tsekkaili tilannetta luottamusta herättävällä tomeruudella. Kätilö antoi ohjeeksi “ähistä” lasta kevyesti alaspäin ja tein työtä käskettyä, koska supistukset tuntuivat taas. Olin toisen epiduraalin aikana avautunut kymmeneen senttiin, mutta Nänniniekka ei edelleenkään ollut laskeutunut tarpeeksi ponnistamista varten. Koska aikaa kului ja ahdistuin lähestyvästä ponnistamisesta, pyysin vielä yhden annoksen puudutetta. Siinä vaiheessa vaikutus taisi olla lähinnä henkinen, sillä todellista helpotusta ei tuntunut enää tulevan.

PONNISTUSVAIHE ALKAA

Siirtymä- ja ponnistuvaiheen raja oli hyvin omituinen. Koin, etten täysin ymmärtänyt, milloin kunnolliset ponnistukset sai aloittaa, enkä tuossa vaiheessa vielä tehnyt kovin urheilullisia ponnistuksia. Sain olla kontallani ja kyljelläni, mutta koska luulin vauvan edelleen olevan liian korkealla, en käyttänyt kaikkia voimiani ponnistuksiin. Todellisuudessa kätilö oli jo tuossa vaiheessa kutsunut lisävoimia paikalle. Tilanne alkoi olla kriittinen. Oli myös käynyt ilmi, että vauva oli kiinnittynyt lantiooni raivotarjonnassa, mutta pää täysin vinossa. Kuupan laki ei siis ollut oikeassa paikassa, vaan pää kinnasi ponnistaessa kohti vauvan vasenta hartiaa.