Synnytysnyypän synnytyspohdintoja 2

Nopeasti ja alati on muuttuva ihmisen mieli. Kirjoitin pari päivää sitten ylös ajatuksia tulevasta synnytyksestä. Sen jälkeen olin lähes kuulevinani päästäni kuuluvat naksahdukset ja jokin muuttui täysin. Ahdistus lapsen maailmaan saattamisesta on nyt mittasuhteissa, joita en koskaan kuvitellut näkeväni.

Nyt aiemmat ajatukseni tuntuvat lähinnä naiiveilta. Kuinka edes kuvittelen selviäväni synnytyksestä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä? Minua muistutetaan alati tilanteen goreaspektista, yli hilseen menevästä kivusta ja siitä, kuinka synnyttäjä lähinnä toivoo kuolevansa koko prosessin ajan. Toisille pahinta ovat avautumisvaiheen supistukset, toisille ponnistusvaiheen paine ja tunne repeytymisestä. Joka tapauksessa tilanne on niin traumatisoiva, että suurin osa ei muista omaa synnytystään.

Mietin kuumeisesti, mitä kivunlievitystä voisin eri tilanteissa valita. Kuinka pitkään epiduraalin voi ottaa? Jos sisseilee liian kauan, voiko käydä niin, että ponnistusvaiheeseen ajautuu aivan vailla minkäänlaista apua ja kipu on sietämätön? Entä mitä jos mahdollinen epiduraali aiheuttaakin tuhat epämieluisaa seurausta: synnytys hidastuu, vauvan sydänäänet hidastuvat, en osaakaan ponnistaa, väliliha leikataan niskaan asti? Entä jos? Onko muista puudutteista mitään apua?

Yritän lohduttaa itseäni jatkuvasti muistuttamalla, että palkinto on huikea. Yritän muistaa, ettei synnytys kestä mahdottoman kauaa. Yritän ymmärtää, että synnyttäjät eivät yleensä traumatisoidu niin, että sen vuoksi jättäisivät mahdolliset uudet poikaset hankkimatta. Kaikki omat ja muiden lausumat lohdutukset ja neuvot tuntuvat kuitenkin korneilta. Minä tämän kuitenkin joudun läpikäymään.

Ahdistus eskaloitui eilen illalla jonkinasteiseksi paniikkikohtaukseksi. Puoliso koetti lohduttaa, mutta ajauduin hermostumaan tyystin. Miten kukaan, joka selviää lapsenhankinnasta niin vähillä iskuilla, voi tosiaan antaa minkäänlaisia neuvoja tilanteeseen? Olin varmasti epäreilu ja ilkeä, mutta lauoin saman tien täyslaidallisen luonnon epäreiluutta hyväätarkoittavan aivomiehen niskaan. Minä kärsin raskausajan hormonihuurut, närästykset, pahoinvoinnit, liitoskivut, pukamat, kutinat ja raihnaisuuden. Minä kärsin supistukset, repeämät ja verta vuotavat nännit. Minä kärsin henkisen terrorin, joka kaiken yllämainitun pelkäämisestä seuraa. Minun kehoni ja elämäni muuttuu eniten ja peruuttamattomasti. Lisäksi vauvapalstojen mukaan on erittäin yleistä, että tuoreet isät juoksevat vieraissa, ottavat avioeron ja muuttavat Pattayalle elämään nuoruuttaan uudelleen. Kaiken tämän pelkääminen saa minut suunniltani. Vauvanteon henkiset ja fyysiset riskit ovat suurimmaksi osin naisen kannettavina. Joten ei, en kaipaa lässyttäviä neuvoja juuri nyt.

Vertaistukea kuitenkin kaipaan. Kommenteihin sitä, kiitos <3

 

Perhe Mieli Raskaus ja synnytys Ajattelin tänään

Synnytysnyypän synnytyspohdintoja

birthday-1835443_960_720.jpg

Poikasemme syntymäpäivä lähestyy ja ajatukseni synnytyksestä tiivistyvät tähän viisauteen: ”Kerran se on sinne päätynyt, sen täytyy tavalla tai toisella tulla ulos.” Olen joogasalin synnytysvalmennuksen jälkeen opiskellut syntymän teoriaa valitettavan vähän. HUS:n videomateriaali on toki informatiivinen, mutta se keskittyy synnytyksen medikaaliseen puoleen eikä niinkään siihen henkiseen valmentautumiseen, mitä kaipaan. Silloin tällöin mieleeni pulpahtaa kysymys, johon etsin yleensä vastauksen tohtori googlelta. Selausjalanjälkeni johtaa siis vahvasti sylttytehtaalle… en halua todellakaan tietää, mitä tietoja minusta on näiden kuukausien aikana kerätty.

Joogasta on jäänyt mieleen mantra hengittämisestä. Monilla synnytysaiheisilla saiteilla vauvan ulkoistamisen sanotaankin olevan hengittämistä – tilanteessa, jossa joku heittää bensaa liekkeihin, jotka polttavat reisiä, vatsaa ja selkää. Toivon, että muistan h-hetkellä, kuinka olennaista rentoutuminen on. Yllättävä tieto on ollut sekin, että fysiologisesti suun ja leuan alueen rentous heijastuu myös alakertaan. Jotta homma olisi vielä vaikeampaa, on hengitystekniikka varsinaisessa pykäysvaiheessa tyystin toinen. Moni kertookin ponnistamisen pitkittyneen, koska hengitys ja tehtävä lihastyö ei ole siinä toiminnan tuiskeessa heti aivan avautunut.

Olen monen asian suhteen melko luottavainen: Luulen, että hermotukseni ja kehontuntemukseni on siinä määrin hyvä, että osaan kuunnella tilanteessa kehoni tarpeita. Niin varmasti onkin ainakin siinä tapauksessa, että selviän ilman massiivista puudutusta. Epiduraali, jota sitäkään en ole poissulkenut, vaikuttaa toki siihen fiilikseen, mikä tarvittavissa lihaksissa on. Jokin alkukantainen kilpailuhenkinen maaemo minussa haluaisi selvitä tilanteesta pyhän äitiyden antamilla supervoimilla, mutta hiukan epäilen, ettei niin käy. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten erilaiset puudutukset ovat vaikuttaneet synnyttäneiden kehonkuunteluun ja liikkumismahkuihin.

Synnyttämisessä pelottavinta on tilanteen ennustamattomuus. On täysin mahdotonta tehdä aukotonta suunnitelmaa ja prosessikuvausta, joka kattaisi kaikki skenaariot kaikissa tilanteissa. Synnytystoivekirjeen kirjoittaminen on siksi kovin vaikeaa. Tärkeimmältä tällä hetkellä tuntuu toki lapsen hyvinvointi ja oma kyky kuunnella kehon viestejä. Haluaisin voida liikkua ja vaihtaa asentoa mahdollisimman vapaasti. Lisäksi toivoisin, ettei synnytyksen kulkuun kummemmin puututa, ellen anele kivunlievitystä tai ellei lapsi ole hengenvaarassa. En myöskään haluaisi, että majavaani leikattaisiin: otan mieluusti pienen repeämän tai repeämiä, kunhan kukaan ei automaattisesti tempaise fiskarsseja esiin elämäni kummallisempana hetkenä.

En voi edes kuvitella, miltä, Laura Frimanin sanoin, ”suolta haiseva”, juuri minusta pulpahtanut lapsi sylissä tuntuu. Tuskin siitä kuivin silmin selviää kumpikaan meistä. Meidän poikasen syntymäpäivä.

(kuva: pixabay)

Perhe Mieli Raskaus ja synnytys