Vauvakuume ei ole yhden sukupuolen etuoikeus

IMG_0477.JPG

(Kuva: pixabay)

Olen herättänyt hämmennystä raskausaikana ilmoittamalla julkisesti, että lapsemme on kumppanini vauvakuumeen tulos. Ihmisten on edelleen vaikeaa sulattaa, ettei nainen välttämättä koe valtaisaa sisäistä tarvetta jälkeläiselle, biologisen kellon tikitystä tai hihku innosta, kun nenään kantautuu jostain vastasyntyneen tuoksua. Kuulun niihin naisiin, jotka eivät ole suuremmin intoilleet lapsista, lasten kuvista tai vauvantuoksusta. Oikeastaan koko asia oli minulle kaukainen aina kolmikymppiseksi asti, vaikka toki pidin ja pidän edelleen lähipiiriini syntyneistä uusista ihmisistä. 

Tunnen runsaasti ihmisiä, jotka ovat lisääntyneet yhdestä syystä: järjestä. Kumppanini vauvankaipuu taas kumpuaa jostain sydämen syövereistä ja on jollain tapaa alkukantaisempi tarve perustaa perhe. Hän puhui lapsesta vuosia. Ensin hypoteettisesti ”sitten joskus”-tasolla, sitten vaatien tarkempia aikatauluja sille, milloin rakkautemme kantaisi hedelmää. 

Hesari uutisoi tovi sitten samasta aiheesta. Moni mies potee vauvakuumetta, ja asiasta pitäisi puhua enemmän. On hävytöntä, että 2010-luvun Suomessa miehen tunteet yllättävät edelleen suuren yleisön. 

Miten sitten päädyin tähän pisteeseen? Rakas aivomieheni oli varsin sinnikäs ja sai minut ymmärtämään, ettei täydellistä hetkeä vauvalle tule koskaan, ellemme tartu haasteeseen. Aina on reissuja, töitä, kissanristiäisiä ja muita parempia tekemisiä kuin raskaana oleminen tai ihmistaimen kasvattaminen. Joten suostuin ja päätin luottaa siihen, etten ole tunnevammainen ja vierasta omaa lihaa ja vertani olevaa perheenjäsentä. Kuten äitini asian ilmaisi: ”Luojalle kiitos hormoneista!” Ja niinhän se on, dopamiini saa jopa meikäläisenkaltaisen kuivan ja kylmän täti-ihmisen rakastumaan omaan lapseensa. 

Puolisoni vauvakuume on saanut odotusaikana rinnalleen myös pelkoja: miten ilman manuaalia syntyvää rääpälettä oppii hoivaamaan? Pelkoja lieventää kuitenkin tunne siitä, että opimme kaiken aikanaan. Sillä välin voi suunnitella varustehankintoja, lukea kasvatuspsykologiaa ja valmistautua henkisesti elämänmullistavaan kääröön. 

 

Puheenaiheet Raskaus ja synnytys Uutiset ja yhteiskunta

Reissumuumin reissuhaasteet: raskaana reppuilemassa

IMG_0476.JPG

(Kuva: pixabay)

Lähdimme tänä vuonna lukuisten Skandinavian kesävaellusreissujen sijaan vaihteeksi etelään reppujen kanssa. Norjaan suuntaaminen olisi ollut avohaavan hieromista veitsellä, sillä tunturien valloitus on tällä hetkellä kaukainen haave. Puuskutan kotirapussa kiivetessäni kolmanteen kerrokseen, joten kilometrien ja kilometrien hitaat ja tappavat nousut olivat ehdoitta poissuljettu vaihtoehto. Suuntana oli Balkan: Kroatia, Montenegro ja Bosnia-Herzegovina. Lähdin reissuun rallatellen enkä juuri ajatellut raskautta reissuun vaikuttavana tekijänä. Kuinka väärässä olinkaan. 

Asiat, joihin vauva ei vaikuttanut reissussa:

1. Maisemien fiilistely

2. Adrianmeressä pulikointi

3. Oppimishalu

Asiat, joihin vauva vaikutti reissussa:

1. Yöunet

2. Ruokailu

3. Juomailu

4. Paniikin määrä ja eskaloitumispisteet

5. Hikoilu

6. Turvotus

7. Liikkuminen kävellen, aktiivisuuspärinöinti

8. Liikkuminen julkisilla kulkuneuvoilla

9. Ihmisten reaktiot

10. Lomafiilis

 

En ottanut ennen reissua juuri paineita raskaudesta, en pelännyt vauvan hyvinvoinnin puolesta enkä harrastanut vauvapalstojen kotidiagnoosien lueskelua. Reissun alkupäivien jälkeen kuitenkin havahduin siihen tosiasiaan, etten voi tyystin varmasti tietää, mikä on ravintolassa tilaamieni kypsentämättömien kasvisten alkueläinpitoisuus. Tilanne vaati tietysti internetin selaamista, mikä oli virhe. Seurasi mentaalista laatua oleva slaagi, joka sisälsi varsin paljon kyyneleitä ja skenaarioita, joita en enää kykene edes ajattelemaan. Suurin peikko oli pieni pirulainen, toksoplasma. Lopetin tuoreiden kasvisten äpöstämisen ravintoloissa, mutta en tyystin kyennyt rauhoittamaan laukkaamaan lähtenyttä mielikuvitustani ja päädyin kotona testauttamaan asian – kaikki kunnossa. Nyt pystyn jo hiukan nauraa huolilleni ja tein kumppaniani hauskuuttaakseni koko viime viikon hurmaavia itsediagnooseja länsiniilinviruksesta borrelioosiin. 

Olemme tyypillisesti melko pirteitä reippailijoita lomareissuillamme: kiipeämme, vaellamme, melomme ja nautimme paikkoihin tutustumisesta kävellen. Nyt tilanne oli muuttunut. Alavatsani kiristyi muutaman kilometrin matkoista, pienistä portaikoista ja ylämäistä. Lepo oli todella tarpeen niiden päivien jälkeen, kun olimme olleet pitkään jaloillamme. Liikkumista eivät helpottaneet Balkania piinaavat tulikuumat helteet, joiden paahdetta pääsi pakoon vain hyppäämällä mereen. Uiminen olikin yksi nautinnollisimmista puuhista niissä paikoissa, missä olimme rannikolla ja uimahavillisia. 

Kysyin puolisoltani reissun viimeisenä päivänä, mitä hyötyjä ja mitä haittoja ekstraa kantavasta reissukamusta hänen näkemyksensä mukaan oli. Suurin hyöty oli kuulema tissuttelun väheneminen (!) juomaseuran fantan ja vedenlitkinnän vuoksi. Hyödyksi hän nosti myös pötsin silittelyn ja beben potkujen tunnustelun erinomaisena zeniläisenä loma-aktiviteettina. Suurin negatiivinen muutos verrattuna vanhaan oli ukkelin mielestä trävellauskulinaristisissa haasteissa. Emme juurikaan syöneet pitkän kaavan mukaisia illallisia, vaan jouduimme suosimaan esimerkiksi simppeleitä pastapaikkoja. 

Reissaaminen raskaana oli voimaannuttavaa ja rasittavaa yhtä aikaa. Saa nähdä, miten lomaelo muuttuu, kun ekstra aktualisoituu ja alkaa ajan myötä esittää mielipiteitään touhuista, ruuasta ja lomakohteesta. Jännittävää! 

Millaisia reissukokemuksia teillä on ollut raskaana? Ovatko meltdownini huolestuttava vai täysin normaali käänne raskaudessa?

Kulttuuri Raskaus ja synnytys Matkat