Tähtihetkeni äitinä, osa 2
Olemme äitien ja vauvojen joogatunnilla. Heti aluksi lapsi oppii viiden toisaalle katsomani sekunnin aikana avaamaan juomapulloni ja kaataa itsensä ja kamojemme päälle 0,8 litraa vettä. Meillä ei ole vaihtovaatteita. Haen rättejä ja pyyhin nolona lainehtivaa lattiaa. Muut sanovat AUUUUM.
Lapsi haluaa kontata ympäriinsä. Hän koettaa kaataa takana olevan fläppitaulun. Hän yrittää pihistää vieressä olevan perheen lelut ja kiivetä vastasyntyneen kaveriksi bugaboon koppaan. Nostan hänet uudestaan ja uudestaan viereeni ja tarjoan leluja, bolsteria, palloa, lompakkoani. Joka kerta jäätävä huutokonsertti, näyttävä selälleen heittäytyminen ja napakkaa pään lattiaan hakkaamista. Muut sanovat AUUUM ja vauvat ynisevät tyytyväisenä.
Edellä mainittua sekoilua jatkuu n. 25 minuuttia. En saa tehtyä yhtään mitään. Päätän, että lapseni ura joogina päättyy kahdeksan ja puolen kuukauden kypsään ikään. Alan pakata tavaroita passiivis-aggressiivisesti jupisten. Lapsi katsoo minua hölmistyneenä. Muut sanovat AUUUUM.
Tunnen vereni kohisevan. Olen niin hiilenä, että puen lapsen tarpeettoman kylmästi, ilman hellyyden häivääkään. Minua hävettää. Ei lapseni, vaan oma reaktioni. On kai aika normaalia, että liikkuva vauva on kiinnostunut ympäristöstään. Kävelen ulos. Muut sanovat AUUUM.
