Reissaa vauvan kanssa ja opi itsestäsi (ei niin mairittelevia asioita)
Olimme aivomiehen talviloman kunniaksi viikon pohjoisessa. Ensimmäinen matka oli 700 kilometriä, siirtymä 200 ja paluu kotiin 600 kilsaa. Kerron nyt, mitä opin 1500 kilometrin aikana.
Vauvani on jo niin iso, että hän ei viihdy hereillä kaukalossa ilman massiivista viihdytyskoneistoa. Ja tällä tarkoitan sitä, että takapenkillä istuvan vanhemman tulee taivuttaa itsensä keskipaikalta banaaniasentoon, jossa hänellä on jatkuva katsekontakti lapseen, toisessa kädessä rytmimuna ja toisessa hauska pehmokirja, jonka hahmoista hän laulaa katkeamatonta, improvisoitua lastenlaulupotpuria. Kyllä.
Vauvani on jo niin iso, että hän ei nuku autossa starttauksesta sammutukseen. Hän nukkuu maksimissaan kaksi tuntia ja sen on lyhyt aika, kun matkaa on 700 kilsaa. Sitten hän herää, vaatetta on liikaa ja parku alkaa. Kuinka hiostava voikaan olla turvakaukalo?
Lumisilla valtateillä on yllättävän vaikeaa bongata tienvarsiltä P-paikkoja. Kun lapsi parkuu peräsuolesta asti ja toinen vanhempi laulaa ja musisoi minkä ehtii, on kuskilla vaikeuksia keskittyä ja löytää sopiva pysähtymispaikka.
Rauhallisen ja tyytyväisen vauvan satunnaiset parkukohtaukset aiheuttavat minussa paniikkia. Olen tottunut vauvaan, joka ei turhista hötkyile. Mutta kun hänellä on kuuma ja kaukalossa pönöttäminen kyllästyttää, hän huutaa niin lohduttomasti, että tulen hulluksi. Sykkeeni nousee välittömästi ja alan hätäillä, kun en voi samassa sekunnissa auttaa. Nämä tilanteet ovat viime viikkoina olleet eksponentiaalisessa kasvussa. Ei hyvä.
Jos täräytän lapseni pään vahingossa auton kattoon, hän ei ole välittömässä kuolemanvaarassa. Mutta minä olen, sillä stressaan itseni hengiltä. En tiedä, kumpi tilanteessa itki enemmän, minä vai lapsi. Aivoödeema varmasti. Aivoverenvuotoko? Tärähdys nyt ainakin? Vaurioitinko pienen rakkaani pysyvästi? Halvaantuiko hän? Tämmöisen äidin sai, parka. Pahoinpitelevän ja huolimattoman kohtausäidin. Vasta vuorokausi sattumuksen jälkeen aloin hyväksyä, etteivät kauhukuvani toteutuneet. Kun uskalsin puhua tästä muutamalle toverille, sain synninpäästön: ”Minun vauvani pyörähti kerran lattialle turvakaukalosta” tai ”tiputin kerran lapseni sohvalta” tai ”en edes enää laske, kuinka usein lapsen pää kopsahtaa johonkin.” Onneksi bambiinot näyttävät olevan mother-prooffattuja.
En ehkä enää lähde 3,5 kuukauden ikäisen vauvan kanssa automatkalle. Kyllä en lähde. Matka-ajat pidentyivät radikaalisti tunneilla ja oma elinajanodote lyheni vuosilla. Päätös lopettaa tällaiset hulluudet tuli helposti, sillä 100 km ennen kotia olimme tilanteessa niskakakka 1, matkaretkue 0.
+ 1 positiivinen: hotellissa oli kivaa vauvan kanssa! On sanoinkuvaamattoman upeaa nukkua megaisossa perhesängyssä, jossa vauva voi olla vaikka poikittain ja silti mahtuu!