Synnytyspettymys ja sopeutumisvaikeuksia

Olen kuullut puhuttavan äidin kyllästymispisteestä, jonka jotkut saavuttavat, kun vauva on 8 - 10 kuukautta vanha. En tiedä, onko sen taustalla mitään universaalia, mutta mun elo- ja syyskuu ovat olleet melkoista surulaulua. Vauvan pahimmat uniongelmat (mitä nyt hampaiden tuloja ja muita tilapäisiä) ovat enimmäkseen takana päin ja saamme nukkua hiukan paremmin, mutta valtava uupumus vaivaa siitä huolimatta. Tuntuu, että kumuloitunut univelka tekee musta edelleen himpun masentuneen ja ilottoman.

Synnytys vaivaa minua edelleen: ilman puudutusta tehty episiotomia, lääkäri, joka ojentaa kuin pikkulasta, pettymys itseen ja omaan synnytyskokemukseen ovat pinnalla. Miksi en saanut kokea onnistunutta synnytystä? Ei synnytyskokemuksen kuulu olla vain molempien hengissä selviytymistä. Olenko niin herkkis, etten vain pääse yli ihan tavallisista jutuista? Keksin usein virheitä, jotka itse olen tehnyt vaikeuttaakseni synnytystä. Otin puudutusta. En ollut tarpeeksi reipas. En ymmärtänyt, että lapseni oli vaarassa. Jos olisin hiukan reippaampi ja kestävämpi, olisi kaikki toisin. Yritän vakuuttaa itselleni, etten voinut mitään sille, että lapsi ei kiinnittynyt ajoissa ja että hänen päänsä asettui väärin "lähtökuoppiin". Kyllä mä tiedän, että pitäisi vain hyväksyä ja unohtaa. Helpommin sanottu kuin tehty.

Tuntuu, kuin minä olisin jäänyt synnytyssaliin. Raskaus ja synnytys muuttivat kehoani ja mieltäni lopullisesti eikä paluuta vanhaan ole. Kehoni tuntuu kipeältä ja raihnaiselta. Otan paljon särkylääkkeitä ja koetan liikkua. Ei auta. Kävin osteopaatilla, joka sanoi, että hermostoni käy täysin ylikierroksilla ja kysyi, onko minulla huolia. Tunsin kyynelten kihoavan silmiin. En pystynyt sanoa muuta kuin "onhan tämä ollut iso elämänmuutos". Oli pakko skarpata, etten hajoa siihen hoitajan käsiin. Alaselkäkipu helpotti hänen hoidossaan. Menen uudestaan. Kerroin eilen aivomiehelle kehoinhostani. Kaipaan niin vanhaa kehoani, joka oli voimakas ja hyvinvoiva.

Kaiken tämän lisäksi mielessäni pyörii ajatus siitä, etten pysty olla lapselleni riittävän hyvä vanhempi. Hermostun joskus nopeasti, sillä minua väsyttää. Ennen sain onnistumisia liikkuessani ja töissä. Nyt kokemukset onnistumisista ovat harvinaista herkkua. Olen pienten ympyröiden mammaihminen, enkä edes kovin hyvä siinä. En suuresti nauti äitiydestä, vaikka rakastan lastani yli kaiken. Pelkään, että kiittämättömyydestäni on seurauksia: lapselle tapahtuu jotain, koska en osaa olla onnellinen. Kuuntelen kateellisena muiden kertomuksia vauvakuplasta. Minulle tämä on vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt. En tiedä, miten selviän.

Onko teillä kokemuksia vastaavanlaisista kriiseistä? Auttoiko aika?

(papparainen: pixabay.com)

 

 

 

 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Mukava, että olet löytänyt hyvän osteopaatin. Synnytyksen jälkeiseen raihnaisuuteen vinkkaan myös äitiysfysioterapiaa. En tiedä, missä asut, mutta ainakin Espoon Lepöävaarassa Maija Sinisalo on tosi kiva.

Henkisen puolen hoito on tärkeää myös. Voisiko synnytyksestä keskustella vielä jonkun ammattilaisen kanssa? Ehkä neuvola osaisi ohjata oikealle taholle? On myös koulutettuja doulia, joilta ehkä voisi saada hyvää keskusteluapua.

Onko sinulla säännöllistä omaa aikaa? Jo yksi ilta ihan omien juttujen parissa välillä voi tehdä ihmeitä :) käytä rohkeasti kaikki mahdollinen hoitoapu hyödyksi! Meillä on tukiverkot kaukana, mutta yllättävää apua on löytynyt esim. kaukaisemmistakin sukulaisista.

Kiitti paljon kommentista ja ajatuksistasi! Meilläkin on hiukan löyhä tukiverkko, mutta osittain se on sitäkin, etten pyydä apua tarpeeksi ystäviltä ja juuri kaukaisemmilta sukulaisilta. Saan kyllä onneksi omaa aikaa, koska lapsella on hyvin sitoutunut ja hieno vanhempi lisäkseni. Ainahan sitä voisi olla enemmän, koska päivät ovat aika intensiivisiä...

Neuvolasta ei ole ollut kyllä hitustakaan apua, tuntuu, ettei näitä synnytystrauma-asioita oikein osata siellä kohdata.

Jos et millään saa neuvolasta lähetettä sype-kätilölle tai pääse muuten hakeutumaan synnytyssairaalaan keskustelemaan synnytyksestä, kannattaa sen verran investoida henkiseen hyvinvointiin yksityisen puolen kautta. Just vaikka doula tai kätilö, koska onhan toi nyt kamalaa että joudut pyörittelemään tuollaisia omassa päässäsi. Hurjasti voimia ja lämpimiä ajatuksia!

Mähän siis kävin kätilön kanssa synnytystä läpi, mutta se oli tyyliin alle viikko synnytyksestä. Eihän siinä nyt herranen aika vielä ollut edes etäisesti siinä kunnossa, että olisi voinut asiaa käsitellä. Olin muutenkin jotenkin myötätuntoinen ystävällistä, kokenutta kätilöä kohtaan ja halusin antaa hänelle synninpäästön mm. tosta episiotomiajutusta. Äh, ihan tyhmää, että se keskustelu on niin pian jos on ollakseen. Myös synnytyksen "pisteyttäminen" kotiinlähtöpäivänä on ihan omituista. Jos mun pitäis nyt antaa ne pisteet, antaisin varmaan 3 pistettä. Silloinhan se päällimmäisin tunne oli vaan helpotus siitä, että selvisi hengissä ja vauva tuli ulos sellaisissa ruumiinvoimissa, että kotiutuminen oli mahdollista.

Mä annoin tuoreeltaan juuri 3 pistettä esikoisen synnytyksen jälkeen, vaikka se ei ollut edes pettymys tai läheskään noin traumaattinen kokemus. Mulla meni toiseen suuntaan - myöhemmin olisin varmaan antanut enemmän pisteitä. Silloin sanottiin että voin hakeutua myöhemmin keskustelemaan aiheesta, ja kuopusta odottaessani pyysinkin neuvolasta lähetteen pelkopolille.

Vierailija (Ei varmistettu)

En ole lukenut aiempia tekstejäsi, enkä siis tiedä tilannettasi tarkemmin, mutta tästä mulle välittyy semmoinen fiilis, että toivoisin kovasti sun pääsevän jonnekin ammattilaiselle rauhassa purkamaan kaikkia noita oloja. Sulla on ollut tosi iso muutos elämässä ja kehossa, ja rankkoja kokemuksia jotka vaivaa sua edelleen, joten niistä olis varmaan hyvä puhua niin kauan etteivät enää vaivaa. Oon itse masentuneen äidin aikuinen lapsi, ja olisin toivonut, että äiti olis hakenut/ saanut apua ajoissa kun olin vauva ja oli rankkaa. Nyt käyn itse psykoterapiassa setvimässä asioitani (mistä on ollut tosi suuri hyöty mulle). Toivottavasti saat pian apua ja olosi paranee! Se on myös vauvan etu.

Kiitos ajatuksistasi! Olet aivan oikeassa, että purkaa pitäisi. Harmi, että suht toimintakykyisenä lievästi masentuneena on aika vaikeaa saada apua nyky-yhteiskunnassa. Hienoa, että olet hakenut apua ja saanut sitä. Hyvä pointti tuo, että asioiden käsitteleminen on myös lapseni etu.

Maussi (Ei varmistettu)

En ikävä kyllä tiedä auttaako aika, koska oma vauva on vasta 7,5 kuukautta, mutta vähän samanlaisia juttuja pyörii juuri nyt mielessä. Ehkä se kuuluu tähän hetkeen? Ehkä kehossa tapahtuu taas jotain? Esim. itselläni alkoivat juuri kuukautiset, se nyt ainakin on selvä merkki jostain muutoksesta hormonitoiminnassa. Synnytyspettymyskin (kiireellinen sektio) on taas jatkuvasti mielessä, vaikka luulin jo käsitelleeni sen perinpohjaisesti. Synnytyskertomus on kirjoitettu ja olen jauhanut asiasta miehelle sekä kaikille, jotka suostuvat kuuntelemaan, en enää kehtaa jauhaa asiaa yhtään enempää. Kysymykset, joihin on täysin mahdotonta saada vastausta pyörivät päässä, olisivatko asiat menneet toisin jos sitä ja tätä, jos olisin kieltäytynyt kalvojen puhkaisusta, jos en olisi vaatinut epiduraalia, jos olisin jaksanut liikkua enemmän, jos olisin tajunnut vaatia katetrointia ajoissa, jos olisin ollut parempi, reippaampi, vahvempi ja blaa blaa blaa... toisaalta olen kyllästynyt aiheeseen, koska kukaan ei voi tietää ja se nyt meni niin kuin meni ja tiedän, että on idioottimaista tuntea itsensä epäonnistuneeksi synnytyksen takia ja tiedän myös, että aika harva lopulta sen ihanan synnytyskokemuksen saa ja alatiesynnytyksessä olisin ehkä saanut pahoja repeämiä oudossa asennossa olleen ison vauvan kanssa. Ja tämä keho sitten, voi helvetti kun en vaan voi hyväksyä sitä ja rakastaa sitä. Olen aina ennen pitänyt kehostani eikä mulla ole ollut pahoja ajatuksia siitä. Nyt ajattelen jatkuvasti että se on ruma, epäseksikäs ja epäkunnossa. Liikunta, joka ennen oli myös minulle niin tärkeä elämysten ja onnistumisten antaja, on nyt erkauman takia pelottavaa. Ja muutenkin fyysiset voimat ovat olemattomat, ei motivoi. Tiedän, ettei vanhaa kehoa saa takaisin ja tiedän, että oikeasti tämä keho on koko ajan toiminut tosi hyvin, kasvattanut ison ja vahvan vauvan, ruokkinut sen eikä mulla ole edes kipuja. Vanhat farkut on lopulta alkaneet mennä jalkaan jne, mies väittää, että näytän hyvältä, tiedän, että rumat ajatukset omasta kehosta ei hyödytä mitään vaan päinvastoin, mutta kun mutta kun... Ja todellakin olen itsekäs äiti ja yritän saada imetyksen loppumaan, haluan tämän epäkelvot kehoni jo takaisin vain itselleni, haluan, että se saisi lopultakin olla rauhassa, toipumisrauhan. Haluaisin mennä pariksi päiväksi pois, telttailemaan esim, ilman vauvaa ja en usko, että ikävöisin sietämättömästi MUTTA juuri nyt vauva ei osaa edes mennä nukkumaan, jos en ole kotona ja itkee kun menen käymään vessassa. Ja juu, vauva ei selvästikään olisi vielä valmis lopettamaan imetystä.
Ah, olipa mukava vähän avautua kommenttiboxiin :D Ja en tiedä, mutta olen melko varma, että tämä on joku vaihe, äidin kehitysvaihe, ja menee kyllä ohi.

Oi oi, miten tutun kuuloista. Hyvä, että purkaminen auttoi :) Mustakin tuntuu hyvältä tavallaan jäsentää asioita itselleen kirjoittamalla niistä. Huono puoli on, että kun sanallistaa jonkun pahan olon, se saa tavallaan muodon ja hengen ja pyörii vielä selkeämpänä päässä. Mulle se ongelmallisin juttu on just tuo että synnytys on ollut se vedenjakaja: ennen minä olin minä ja nyt joku, jota en täysin tunne. Ehkäpä se on myös ihan luonnollista ja ajan kanssa, valitettavasti hyväksymisen kautta, pääsen eteenpäin ja uusi identiteetti muotoutuu ja tuntuu ihan hyvältä ja oikealta. Toivon samaa myös sinulle! Kamppailemme todella samankaltaisten ajatusten kanssa.

Et ole todellakaan itsekäs, jos haluat jo vähentää imetystä tai jopa lopettaa sen. Olet tehnyt hienon työn imettäessäsi vauvaa noin kauan! Voitte alkaa vähentää vaikka yhden imetyskerran päivästä per viikko tai aloittaa yösyöttöjen lopettamisesta. Se oli meillä käänteentekevää - sain illat ja yöt itselleni ja pystyttiin alkaa vuorotella yövastuita.

Tsemppiä, rakkautta, voimahaleja.

Vahtera
Kahdesta kolme

Taidat olla omaa blogiani seuraillutkin, ja mullahan oli aivan kauhea kriisi ja ehkä jälkeenpäin ajateltuna jotain masentuneisuuttakin, kun vauva oli muutaman kuukauden ikäinen. Ja onhan vauvan syntymä nyt aivan valtava muutos arkeen ja identiteettiin. Kun on tottunut tekemään itselle mielekkäitä juttuja ja usein olemaan jopa ihan hyvä siinä mitä tekee, niin se muutos enemmän tai vähemmän jatkuvasti kitisevän vauvan passaajaksi ja puklun/niskakakkojen/soseen/u name it -siivoojaksi on iso. Tää on klisee, mut mulla auttoi ainakin pahimpaan syyllisyyteen se, että antoi itselleen luvan olla hämillään ja jopa surullinen ja vihainenkin siitä muutoksesta (vaikka vauva on ihana jne.).

Mietin, et ehkä käsittelet nyt sitä kasautunutta väsytystä ja mielenmyllerrystä, jota ei siinä alkuvaiheen hektisyydessä ole ehtinyt tuntea. Ainakin itsellä tuli ihan valtava väsymys siinä kohtaa, kun vauva alkoi nukkua yönsä paremmin. Samalla alkoi tulla sellaisia ihme ahdistuskohtauksia, kun vauvaa ei heti saanut rauhoittumaan. Mies oli siis tässä vaiheessa jäänyt vapaalle ja vauvan pahin itkuisuus jo hellittänyt, että en sitten tiedä, mitä flashbackejä ne olivat. Varmaan synnytykseen ja kroppaan liittyviin ahdistuksiinkin aika auttaa, mutta toki myös kaikki mahdollinen terveydenhuollosta ja muualta saatava apu kannattaa hyödyntää.

Osaisinpa sanoa jotain konkreettisempaa, mutta mulla auttoi aika ja se, että sai miehen jäätyä pidemmälle vapaalle tunteen, ettei ole uudessa tilanteessa yksin. Tsemppiä hurjasti <3

Kiitos! Vertaistuki on hyvin tärkeä juttu! Olen itse palaamassa töihin tammikuussa, joten se varmasti keikauttaa tän kotirumban ihan uuteen uskoon. Oon myös melko varma, että aika auttaa - asioiden hyväksyminen on vaan hirveän hirveän vaikeaa. Kiva kuulla, että sua auttoi miehen vapaa. On toden totta ihanaa, kun voi jakaa vastuun. Pikkuisen kanssa on superintensiivistä. Naurattaa, kun aivomies sanoo, että aikoo katsoa Netflix-sarjoja koko kevään hoitovapaalla...Kattoo vaan jos pystyy :)

Leenas (Ei varmistettu)

Mulla oli kans aika vaikea synnytys: useita vuorokausia valvomista ja kipeitä supisteluja sairaalassa ja sen jälkeen keisarinleikkaus. Synnytyksen jälkeen olin maailman väsynein, monta päivää meni todella kehnossa kunnossa, mutta elämä voitti kuitenkin yllättävän nopeasti. Sen synnytystilanteen purkaminen uudestaan ja uudestaan on ihan supertärkeää ja itse koin, että siitä on ihan kirjaimellisesti kirjoitettava itselleen positiivinen sankaritarina vaikka takana olisi mitä, muuten asiat jäävät loppuelämäksi kummittelemaan. Läpikäynti jonkun sairaalan asiantuntijan kanssa voisi toimia, mutta ihan jopa synnytyskertomuksen lukeminen Kanta-palvelusta auttoi itselläni. Sitä kokemusta oli käytävä miehen kanssa useita kymmeniä kertoja läpi. Edelleen rakastan sen tarinan kertomista, koska se oli sellainen perinteinen selviytymisistarina, että pohjamudista *aatana noustiin :D Tiedostan sen, että tarinan olisi voinut luoda myös tosi paljon negatiivisemmaksi, sillä aineksia sellaseenkin oli tosi paljon, mutta kyllä se kliseepätee että kunhan kerrot tarinan tarpeeksi monta kertaa itsellesi positiivisena, niin siitä muodostuu todellisuutta. Ja vauvavuosi on siis aivan super-rankka vaikka olisi kuinka leppoisa tapaus, senkin hahmottaa vasta ajan päästä. Tällä hetkellä kolmevuotiaan äitinä en itke synnytystä vaan sitä koko vauvavuoden raskautta, koska kaikenlaista silloin tuli jaksettua vaikkei edes tiedostanut olevansa niin poikki. Se tasainen uupumus voi purkautua ehkä ajatuksiin ikävästä synnytyksestä, koska se saattaa olla loogisen paikka se kohdentaa kun kuitenkin elämän isoimpia kokemuksia.

Pitäiskin oprahoida itsensä tohon tilaan. Mä kirjoitin synnytyskertomuksen (tänne blogiinkin) melko pian synnytyksen jälkeen. En ole lukenutkaan sitä aikoihin. Pitäisiköhän? Tuntuu, että tietyt kipukohdat, niin henkiset kuin fyysisetkin, ovat vasta nyt nousseet kummittelemaan.

Nappiin osut kyllä tuossa, että monesti sitä vasta jälkeenpäin tajuaa jonkun jutun voimallisuuden ja raskauden. Esim. tää univelka ja kaikki, takautuvastihan ne potkaisee. Kiitos vertaistuesta!

Valopäiväkirja

Paljon voimia sopeutumiskriiseilyn keskelle! <3 Tunteet kuulostavat tosi tutuilta, itse kävin samaisia läpi esikoisen kanssa viisi vuotta sitten. En nyt tiedä yhtään imetystaustaasi, mutta yksi, mikä voi aiheuttaa todella kovaa väsymystä ja jopa masennusta on imetyksen väheneminen/lopettaminen. Ja ihan vaan pelkkä elämän muuttuminen voi tosiaan iskeä aika voimalla, kun se hektisin vauvavaihe on ohi. Kannattaa ehdottomasti kysellä jutteluapua neuvolasta tai joltain muulta taholta. Kokoontuuko teidän kotikunnassa esim. Äimän ryhmiä?

Paljon voimia! Olet varmasti lapsellesi tosi hyvä äiti :) 

Kiitos ihanista tsempeistä. Imetys on vielä käynnissä täydellä voimalla, lapsi ryystää henkensä edestä ja mun hiukset tippu :) Neuvolasta en ole saanut apua, vaikka kysyin suoraan, voiko neuvolapsykologille päästä juttelemaan. Lisäksi nyt tässä vaiheessa ei edes ole enää neuvola-aikoja ennen yksivuotiskäyntiä. Kävin kerran synnytystraumaryhmässä, se oli ihan hyvä, mutta nosti ehkä pintaan vielä enemmän surua.

Ihana kommentti <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Osa sun oireista saattaa johtua myös estrogeenin vähäisyydestä raskauden ja imetyksen jäljiltä, varsinkin pisti silmään nuo säryt. Mene lääkäriin ja kysy mielialan läpikäymisen yhteydessä, voisko kokeilla estrogeenivoidetta iholle. :)

Kiinnostavaa! Täytyypä tutkia asiaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Lukemattomia kaltaisiasi potilaita hoitaneena, haethan pian itsellesi ammattiapua. Kertomasi kuulostaa synnytyksen jälkeiseltä masennukselta, joka hoitamattomana vain pahentaa tilannetta, vaikuttaen myös lapsesi hyvinvointiin. Mikäli yksityiselle puolelle ei ole mahdollisuutta päästä, soita neuvolaan ja vaadi itsellesi apua heti. Älä vähättele oireiluasi ja pyydä heitä ottamaan tosissaan huolesi.

Kiität itseäsi kun toimit ajoissa &lt;3 Pellavaa&amp;Pastellia blogista voit lukea miten kurjaan tilanteeseen voi ajautua kun masennusta ei huomaa eikä hoida ajoissa. Sillä on suuri vaikutus parisuhteeseen, vanhemmuuteesi ja lapsesi elämään.

Kiitos neuvoistasi. En koe, että olisin vakavasti masentunut. Mä ennemminkin ajattelen, että tämä on nimenomaan kipuilua uuteen tilanteeseen sopeutumisessa ja synnytyksestä ja raskaudesta palautumisessa. Lapseeni minulla on hieno suhde. Olet ihan oikeassa, että apua pitää hakea ja vaatia ajoissa: toisaalta ajattelen myös, että äitiyden kipukohtiin liittyviä stigmoja voisi purkaa ihan vaan kertomalla avoimesti näistä fiilareista tulematta heti leimatuksi itsetuhoiseksi lapsenravistelijaksi. Mun pointtini lienee kai se, että tämä on varmaan monille rankka kokemus, mutta äidin olosta puhutaan aina baby bluesin tai siitä kehkeytyneen masennuksen kautta.

Naf (Ei varmistettu)

Allekirjoitan täysin tuon, että rakastan lastani, mutten suuresti nauti äitiydestä. Vauvani on pian 7 kuukautta vanha, ja niin ihana ja aurinkoinen kuin hän osaakin olla, on hän temperamentiltaan melko haastava - unille meno on taistelua ja yöllä heräillään tiuhaan, imetys päiväsaikaan on hankalaa ja yleisellä paikalla mahdotonta, ja lisäksi hän tylsistyy helposti ja ilmoittaa sen kiljumalla. :D Aavistin jo etukäteen, että vauvan jatkuva tarvitsevuus ja iholla olo on minulle erityisen raskasta, koska tarvitsen yksinoloa, hiljaisuutta ja omaa tilaa palautumiseen. No, nyt nämä kaikki ovat kortilla, joten olen käytännössä jatkuvasti väsynyt ja ylivirittynyt. Kirjoitukseesi tulleet kommentit saivat minut kuitenkin pohtimaan, mitkä ovat synnytyksen jälkeisen masennuksen kriteerit. Minusta se, ettei nauti vauva-arjen pyörittämisestä, ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi masentunut. Ei raivokkaasti unta vastaan taistelevan vauvan nukuttaminen monta kertaa päivässä ole ainakaan minun käsitykseni nautinnosta - toki hyviäkin hetkiä mahtuu jokaiseen päivään, mutta paljon myös kaikkea puuduttavaa ja uuvuttavaa. Itse olen selvinnyt järjissäni lähtemällä joka päivä vauvan kanssa pois kotoa edes tunniksi, tapaamalla muita samassa elämäntilanteessa olevia äitejä ja juomalla paljon kahvia. Töihinpaluu tuo varmasti palan sitä vanhaa minää takaisin, ja muutenkin niitä entisen elämän parhaita puolia voi yrittää ujuttaa osaksi tätä nykyistäkin. Kyllä tämä tästä, uskotaan niin! :)

Oon hyvin paljon samoilla linjoilla. En koe, että tämä on masennusta (siis kliinisesti siten, että mun aivokemiat olisi jotenkin heittäneet kuperkeikkaa), vaan uuteen sopeutumiseen liittyvää, täysin inhimillistä ja normaalia kipuilua. Jestas, ei monetkaan kauheasti nauti vauva-arjesta! Tää on raskasta, intensiivistä ja paikoin tosi hajottavaa univelkoineen. Lisätään tuohon koktailiin vielä hormonihommelit, niin avot. Mua ohuesti harmittaa, että ihmiset ohjaa mua yhden kirjoituksen perusteella hoitoon ja ovat tyyliin valmiita tekemään lastensuojeluilmoituksen. Kannatan lämpimästi terapiaa ja kaikkea keskusteluapua toki - harmi, että ainakin tässä kaupungissa on tehty vaikeaksi päästä nk. matalalla kynnyksellä juttelemaan just tämmöisistä isoista ja pienistä elämän kriiseistä.

Sun tilanne kuulostaa tosi tutulta! Paljon hyviä energioita <3

wilmatheyogini

Hei! Ymmärrän todella hyvin, että moni asia synnytyksestä voi jäädä mieleen vaivaamaan ja vaikuttamaan arkeen. Olen doula joten olen perehtynyt asiaan ja itsekin synnyttäneenä kaksi kertaa tiedän kokemuksesta, miten henkinen tapahtuma synnytys on. Yksi pieni sanakin voi jäädä mieleen todella pitkäksi aikaa. Synnytyäminen ei ole tosiaankaan vaan fyysinen puristus.

Esimerkiksi doulan kanssa voi sopia tapaamisen jos haluaa. Vaikka doula ei ole ollut synnytyksessä mukana, osaa hän luultavasti vastata kysymyksiin ja osaa kuunnella.

Mitä itse usein mietin ja sanon omillekin asiakkailleni on, että ne päätökset mitä aikanaan tehtiin, tehtiin juuri sen hetken tiedoilla ja taidoilla. Ymmärrän myös, että sen hyväksyminen, että silloin tiesi ehkä vähemmän kuin nyt, voi olla vaikeaa.

Lämpimät tsempit täältä <3

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.