Itku

Palataan takaisin sinne heinäkuiseen päivään. (Jotta pysyt kartalla, suosittelen lukemaan aikaisemman tekstin…)

Tiedän, että minun on päästävä pois kaupungista. Jonnekkin. Kauas. Pois.

Soitan toiselle ystävälleni, hän asuu toisella puolella Suomea. Itken hysteerisenä ja kysyn saanko mennä hänen luokseen. Hänen myöntyessä, katson jo itselleni bussin. 

Hyppään bussiin matkalaukun kera. Istun kuin zombie, en liiku – tuijotan ulos ja kyyneleet valuvat silmilleni. 

Pitkän ajan päästä, bussi saapuu ystäväni luo. Hän on vastassa ja romahdan uudelleen. Itken. Itken enemmän kuin koskaan. Vatsaan sattuu ja oksettaa.

Tajuan, että ne aamupalat jäivät pöydälle. Voi, nyt ne menevät pilalle, mietin. Myöhemmin minua naurattaa, oikeastiko minä mietin niitä aamupala tarvikkeita. 

Mieheni yrittää soittaa minulle jo samana iltana. Laittaa viestejä. En vastaa. Seuraavana päivänä viestit ja soitto yritykset jatkuvat. Vasta sitä seuraavana päivänä, koen että olen valmis puhumaan hänen kanssaan. 

Puhelu menee niin kuin arvelinkin. Hän syyttää minua. Ylireagoin kuulemma. Miksi tästä pitää tehdä tälläinen show? Mieheni kysyy. Kuulemma kyseessä oli vain erehdys. Ei suhde, vaan yhdenillan juttu. Niin. Mieheni on mestari puhumaan minut ympäri. Hän osaa kääntää niin, että epäilen jopa itseäni. Olenko tyhmä kun vedän tästä tälläisen shown. Olenko vain draamakuningatar? 

Mieheni haluaa, että tulen kotiin. Ajatus kotiinpaluusta ahdistaa. Niin,että henki salpaantuu. En vaan voi mennä kotiin.

Päivät kuluvat ystäväni luona, yritän toimia normaalisti. En osaa. Itkeskelen, vedän ketjussa tupakkaa. Ruoka ei maistu. Tuntuu siltä, kuin joku läheinen olisi kuollut. Olen väsynyt mutta iltaisin uni ei tule. 

Eräänä päivänä mieheni ajaa tapaamaan minua ystäväni luo. Näemme erään kaupan edessä. Ensimmäinen asia mitä hän sanoo on; Missä sun kassit on? Etkö sä olekkaan tulossa kotiin? Ei anteeksi pyyntöä, ei minkäänlaista. 

Ajamme parkkipaikalle juttelemaan. Mies käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kyselee mitä kuuluu ja mitä olen tehnyt. Ihan kuin kaikki olisi normaalia. Eihän tässä mitään, et itsekkään ole puhdas pulmunen, mieheni sanoo. Niin, en olekkaan. Olen omat virheeni tehnyt, tunnustanut ja asiat on käyty läpi. Tai niin luulin. Keskustelumme ei johda mihinkään. Mieheni haluaa,että tulen kotiin. Minä en halua lähteä. Kyllä nämä asiat saadaan selvitettyä, hän sanoo. 

Mies lähtee kotiin. Tuntuu turhalta, että hän edes tuli. Asiat eivät selvenneet. Kysyin useasti tästä yhdenyön suhteesta, halusin tarkat yksityiskohdat. Mies kierteli ja kaarteli, enkä saanut tyydyttävää vastausta kysymyksiini. Tiedättehän sen tunteen, kun asiat eivät vain loksahda paikoilleen? Tiedät, että välistä puuttuu palasia. Ja ilman kaikkia palasia, ei palapeliä saa valmiiksi koskaan.