…<3

Noniin, puolen vuoden hiljaiselon jälkeen tuli hetki että pakko päästä kirjoittamaan. Purkamaan ja kertomaan. Nautin siitä että saan kirjoitettua sanat ylös, jotenkin ne selkiytyy. Päässä on usein sellainen sekamelska ettei ajatuksista ota edes kiinni. 

Mun viimeiseen 9 kuukauteen on kuulunut huimia muutoksia. 

Tapasin miehen. Oikeasti tapasin sen jo syksyllä, mutta en uskonut siitä tulevan sen kummempaa. En ajatellut että alle vuoden päästä kirjoittaisin tätä tekstiä meidän yhteisestä sängystä. (Joo kirjoitan sängyllä, paljon mukavampaa kuin tönöttää pöydän ääressä. Ergonomia ohoii!)

Tämä mies on kaikkea mitä olen aina toivonut. Hän puhuu ja pussaa. Ja oikeasti keskustelee. Ehkä kaiken kertoo se että ensitreffimme kesti yli 12h. 

Aluksi mua pelotti, en ollut valmis suhteeseen. Se helvetin sekamelska jonka kävin läpi kesällä ja syksyllä oli pistänyt mut palasiks. Uskomatonta kyllä tämä mies kesti mun hepulit ja paniikit ja mun rikkoutuneen minä-kuvani.  

Muistan kun kysyin jo joskus alkuaikoina, että ”Jaksatko sä oikeasti olla mun kanssa, koska mulla on niin iso painolasti taakkana, että mun kanssa eläminen ei tule olemaan helppoa.” Mies vastasi myöntävästi, ja hitto hyvin se onkin kestänyt. 

Tammikuussa ruvettiin virallisesti seurustelemaan ja heinäkuun alussa muutettiin yhteen. 

           *        *         *        *       *

Meillä on ollut kyllä myös vastoinkäymisiä, huhtikuussa tein raskaustestin ja järkytyksekseni se näytti positiivistä. Kun tulos selvisi, jalat pettivät alta ja tärisin. 

Jumalauta, ollaan seurusteltu tammikuusta ja meille olisi nyt tulossa vauva. Useiden päivien panikoinnin ja pohdinnan jälkeen päätimme pitää lapsen. Kyllä me pärjätään, puhuimme. 

Varasin ajan neuvolaan ja keskustelimme siellä raskaudesta ja muusta. Jännitti. Musta tulee äiti. 

Ensi ultraa odotellessa, päätimme käydä varmistamassa asian vielä etukäteisultrassa yksityisellä. Siellä se pieni möykky oli. Sydämmen sykettä ei kuulunut, mutta koska olin todella alkuvaiheessa ei sitä välttämättä kuuluisikaan, kertoi lääkäri. 

Parin viikon päästä sain ihmeellisiä oireita, kovia alavatsakipuja, kirvelyä ja todella huonoa vointia. Sain lääkkeet virtsatieinfektioon ja jäimme odottelemaan oireiden paranemista. Kivut eivät kadonneet. Eräänä päivänä vessassa käydessä huomasin että minusta tuli verta. 

Sain lähetteen kätilöopiston päivystykseen ja siellä pian selvisikin että pieni enkeli ei ollut jaksanut elää. 

Muistan kun lääkäri kertoi että sikiöltä ei kuulu sydänääniä eikä viikkojen määrä täsmännyt kokoon. Selvisi että etukäteisultran jälkeen oli pieni enkeli lopettanut kasvamisen. Tuntui niin kauhealta että olin kantanut kuollutta sikiötä kohdussa jo jonkin aikaa. Annettiin vaihtoehdoksi joko tyhjentää kohtu kotona tableteilla tai tulla kaavintaan. 

Valitsin jälkimmäisen. Tuntui julmalta ja jotenkin epäinhimilliseltä ”synnyttää” oma vauva vessanpönttöön.  Jouduin odottamaan viikon pääsyä kaavintaan ja voin kertoa että se oli pisin viikko mitä tiedän. 

On hassua miten suuri suru voi tulla lapsesta jota ei edes tiennyt haluavansa. Kuinka lyhyessä ajassa ehtii jo miettiä perheen perustamisesta kasvatustapoihin ja asunnon ostoon. Miten tyhjältä tuntuu kun tajuaa että kaikki ne suunnitelmat olivat turhia, mitään vauvaa ei tule. 

Ei tullut meistä äitiä eikä isää. Vielä.

Uskon että nyt ei vaan ollut tämän pienen enkelin aika tulla meidän elämään. Kaikella on tarkoituksensa, uskon vahvasti. 

 

Rakkaus mun ja miehen välillä vahvistui, ja tuntuu että kaiken tän koettelemuksen jälkeen meidän side on vahvempi kuin ikinä. 

Ja tiedättekö..

joskus musta tulee vielä äiti. <3

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *