Suru

Joskushan minun piti ystäväni luota lähteä. Mieheni tuli hakemaan minut. Menin ensimmäiseksi yöksi yhteiseen kotiimme.

Kotona tuntui kuin en olisi ikinä lähtenyt. Mieheni käyttäytyi kuin kaikki olisi ennallaan. Ehkä näin jälkikäteen muistellen, hän oli enemmän läsnä ja kohtealiaampi kuin normaalisti. Nukuin sinä yönä ehkä yhteensä kolme tuntia. Heräilin. Itkeskelin. Istuin parvekkeella tuntikausia ja vedin ketjussa tupakkaa. 

Ajatus, että asiat jatkuisivat ennallaan ahdisti. Ei tää voi näin jatkua. 

Oikeasti, olin ollut sokea jo pitkään. Pitkin kevättä oli näkynyt jo merkkejä. Olisihan mun pitänyt tajuta. Miestäni ei kiinnostanut viettää aikaa kanssani. Hänen mielestään oli ok lähteä perjantaina ja lauantaina baariin. llmoittamatta minulle. Ajattelin, että tämä on vain joku kausi. Ehkä se siitä rauhoittuu, ajattelin. Arkisin häntä ei kotona näkynyt. Milloin oli treenejä, milloin poikien iltaa, kahvittelua, baareilua… jne. Ikinä minua ei kutsuttu. Ja ei, en kuvittelekkaan että pariskunnan tulisi viettää kaikki aika yhdessä. Molemmilla pitää olla omia kavereita. Mutta siinä vaiheessa kun kaverit ja menot vie sun elämästä ison osan, ja parisuhde on tulee viimeisenä – ei asiat vaan voi toimia. 

En kuvittele, että olisin itse täydellinen. Kaukana siitä. Varmasti silloin (kun hän oli kotona) motkotin ja mäkätin. Purin turhautumista kiukuttelemalla. Syntyi siis noidankehä. Hän lähti kavereita tapaamaan, motkotin siitä ettei seurani kiinnosta, mies ahdistui ja suuttui, halusi entistä enemmän olla muualla kuin kiukuttelevassa seurassani, hän lähti taas, suutuin entistä enemmän.. Ärsytti, kiukutti ja suoraan sanottuna vitutti. Olenko oikeasti niin huonoa seuraa, ettei kanssani voi olla? Yritin puhua itselleni, että mieshän tässä on se ketä häviää. En uskonut siihen itsekkään. 

Muutin seuraavana päivänä vanhempieni luokse asumaan. Muutaman viikon päästä sain oman asunnon.