Uusi koti ja kaikki muka hyvin?

Suosittelen lukemaan tämän blogin alusta,että pysyy kärryillä.

Muutin uuteen omaan kotiin. 

Kuuntelin repeatillä surullisia lauluja, vollotin ja käperryin sänkyyn. Kaikki on paskaa, ajattelin. Maailma oli musta, ja jotenkin tuntui ettei missään ole mitään järkeä. Mua ei naurattanut mikään. Tunsin itseni hylätyksi, säälittäväksi kasaksi millä ei ole mitään arvoa. 

Itkin, itkin ja itkin. Enemmän kun koskaan. En edes tiennyt että ihmisestä voi tulla niin paljon kyyneleitä.

Jossain vaiheessa kyyneleet pysähtyivät. 

Olo oli kuin muumiolla. En tuntenut iloa, en surua, en mitään. Mikään ei tuntunut millekkään. 

Yritin esittää ystävilleni, että kaikki on hyvin. Ei ne ollut. 

Entinen mieheni piti minua otteessaan. Soitti ja laittoi viestejä. Sovimme,että yritämme selvittää asiat. Meidän piti viettää aikaa yhdessä ja katsoa saisimmeko asiat sovittua. Tosin hän jatkoi samaa viikonloppu ralliaan, ryyppäsi ja rellesti joka viikonloppu ties missä. 

Sovimme näkevämme eräänä viikonloppuna. Vietetään se yhdessä, hän sanoi. No vietetään. Toivoin hiljaa ja salaa mielessäni,että meistä tulisi vielä jotain. Että mieheni ymmärtäisi mitä on menettämässä. 

 

Tuli se viikonloppu. Saan perjantaina puhelun. ”Nähdäänkö sittenkin huomenna, ajattelin lähteä poikien kanssa tänään ulos?”  Raivostun ja huudan. Katkaisen puhelun ja hänestä ei kuulu sen jälkeen mitään. 

Eletään lauantaita, hänestä ei vieläkään ole kuulunut mitään. Ei pihaustakaan. Itkettää. Raivostuttaa.Vituttaa. 

Millä oikeudella hän käyttäytyy näin? Yritetään selvittää asiat, mies sanoi. Minulla ei ole mitään arvoa hänen silmissään, ei minkäänlaista. En merkitse hänelle mitään, jos poikien baari-ryyppäys-ilta on tärkeämpi kuin yli 10 vuoden parisuhteen jatkon selvittäminen. 

Vietän lauantain raivoten ja illalla ystäväni tulee luokseni kera viinipullojen. Juomme viinit, vedän kaksinkäsin. Humallun jo muutamasta lasista. Tänään vedän perseet, ajattelen. Käymme suhdetta läpi, koko illan. 

Jatkamme baariin. Tänään haluan että joku haluaa mua, ajattelen humalaisessa mielessäni hiljaa. Baarin ulkopuolella näen hänet. MIEHENI. Hän ei jonon takaa näe minua, ja käännän selkäni. Vittu,vittu vittu. Tarkastan puhelimen. Ei edelleenkään viestin viestiä tai puhelua. Pääsemme sisään baariin. 

Juon, vedän kaksin käsin. Yritän katsastaa miehiä, yritän flirttailla. En osaa.. en halua. Olen luultavasti oksettava humalainen akka joku luulee olevansa viehättävä. En ole. 

Minulla ei ole sutinaa, ei mitään. Kaverini löytää jonkun miehen jonka kanssa viettää loppuillan. Tunnen itseni niin hylätyksi. Olen oksettava, mietin. Miestäni en enää nähnyt. Ehdottelen taksijonossa jopa jatkoja jollekkin ällötykselle. 

Menen taksilla kotiin. Yksin. Muserrun, itken jo taksimatkan. 

Läsähdän eteisen lattialle. 

Jotain napsahtaa päässä. Menen lääkekaapille. Kasaan käteeni ison kasan lääkkeitä. Kaikkia sekaisin. 

Otan jääkaapista mehua ja tungen pillerit suuhun. Otan lisää lääkkeitä. Ei tässä elämässä ole mitään järkeä, mietin. 

Pillerit syötyäni tajuan mitä tein ja soitan puhelun äidilleni. Sen jälkeen en muista mitään. 

Seuraavan kerran herään sairaalassa.