Miksi fyysinen ahdistus elää ihan omia polkujaan vaikka henkinen puoli voi jo paljon paremmin? Kehoni on kuin taistelussa minua itseäni vastaan. ”Et voi voida hyvin, et saa voida hyvin.” Puristus rinnassa ja mahanpohjassa, huimaus, jalat tutisevat, ruoka ei maistu. Keskittyminen on vaikeaa, nauttiminen on vaikeaa, eläminen on vaikeaa. Viikonloppu on sujunut hyvin, perjantaina ja tänään joogaa, eilen pitkä luontoretki ystävän kanssa ja koulujutut ovat menneet tässä sivussa, ilman mitään erikoista stressiä. Vähän turhautumista toki, kun tuntuu ettei mitään osaa ja se keskittyminen artikkelin lukemiseen on niin vaikeaa. Silti ahdistus on koko ajan läsnä ja siitä ei pääse eroon kuin hetkittäin, kun ihan sekuntien ajaksi pystyy täysillä keskittymään johonkin muuhun. Muutoin pääni sisällä on jatkuvasti monta kerrosta, monta ajatuskerrosta jotka kulkevat omia polkujaan. Yksi keskittyy tv:seen, yksi ystävän kuulumisten pohtimiseen, yksi kirjoittamiseen, yksi ahdistukseen. Muut vaihtelevat, mutta viimeinen on ja pysyy koko ajan mukana.
Epäonnistuin taas suhteessa ja se saa minut pohtimaan tulevaa. Ehkä en löydäkään ikinä parisuhdetta jossa voisin elää ilman ahdistusta? Ei se ahdistus niistä toisista johtuu, vaan se tulee minusta itsestään. Jostain syvältä. Suhde loppui vasta viikko sitten, ja olin sen ansiosta kolmisen kuukautta ahdistuksen vallassa. Mietin sinä aikana, että jos nyt lopetan suhteen niin kadunko asiaa myöhemmin? Onko päätös oikea? Mistä sen tietää, mikä päätös on oikea ja mikä väärä. On vain päätöksiä, ja ne pitää hyväksyä. Mahdollinen katuminen aiheutti järkyttävää ahdistusta. Mutta miksi minä sitä katuisin, kun suhde sai minut voimaan niin huonosti? Päädyin ratkaisuun siksi, että en kokenut voivani nousta ahdistuksen kaivosta muulla tavoin.
Nyt minua vaan oksettaa parisuhteet, läheisyys, seksi, sitoutuminen, miehet. Pitäisi antaa itselleen lupa tuntea niin, mutta se on kovin vaikeaa.
