Syyskuussa tuli kotiimme  Koira . Sen jälkeen en ole kirjoittanut. Tai lukenut. Tai tehnyt ennen minulle tärkeitä asioita. Mutta silti en muista, koska syksy olisi ollut nin ihana ja nopea. Sillä nyt ihmettelen koko ajan maailman ihmeellisintä olentoa, joka kaikista päivän tapahtumista huolimatta tulee pieneksi keräksi viereeni ja antaa pienen suukon ennen nukahtamista. Tämä pieni Koira on muuttanut jo nyt minua, ikäänkuin tunnehanani olisi vihdoin auki. Uskallan olla herkempi ja hellempi. Ja nyt tiedän, miltä tuntuu pakahtua hellyydestä. Takaisin ei ole paluuta, olen avannut sydämeni tälle pienelle olennolle, jonka elämä tuntuu välillä tärkeimmältä suojelukohteelta.

Ainiin ei koiraa ilman autoa tai asuntoa. Kai olen jäämässä Kaupunkiini. Ainakin hetkeksi. Yritän ainakin rauhoitella itseäni, ettei asuntolaina ole vankila. 

Edelleen minua kutsuu vanha rakkauteni New York ja kaikki muutkin vanhat rakkaudet. Mutta silti valitsen tämän elämän tässä vaiheessa. Minulle oli itseäni varten erilainen Tie valittu, mutta jotnekin harhauduin siitä. Ja hyvä niin. Minulla ei ole koskaan ollut näin paljon rakkautta ympärilläni. Minua vaivaa ainoastaan yksi seikka: harhauduinko Tieltäni kuunnellen sydäntäni vai järkeäni.

Olen onnellinen nyt ja tässä ja parisuhteessa ja koiran kanssa ja pienenssä kaupungissa ja itsetehdyssä työpaikassa ja tanssien. Mutta olisin luultavasti onnellinen myös yksin ja maailmalla ja ikuisesti opiskellen ja alituisesti uusiin juniin hypäten.

Kumpa voisin elää kaikki elämäni.