aurinko laskee joka ilta

 

olen ajanut useana iltana kohti auringonlaskua. 

ensimmäisenä iltana oli Hän kanssani ja tunsin toisaalta lopun alkua ja toisaalta syvää rakkautta, elämäni rakkautta. sellaista, jonka tuntee sydämessään ja järjessään. ja tietää, että olisi hölmö luopuessaan siitä. minkä vuoksi? toisen mantereen, seikkailun, perhosien, jota vatsa aina välillä kaipaa vai vaan muutoksen itsensä vuoksi?

toisena iltana olin yksin ja onnellinen. mikään ei heilauttanut minua. edes yltyvä tuuli.

kolmantena iltana olin yksin ja onneton. surin ystävyyttä ja rakkautta.ja kaikkea mahdottumuutta elämässä. kaikkea ei voi vaan saada. yritin sumuisesti miettiä, minkä kaiken haluaisin. ja mistä olisin valmis luopumaan ilman suurta surua.

neljäntenä iltana mukanai oli Paras Ystävä ja takana ihana viikko yhdessä; musiikkia, juustoa, viiniä, aurinkoa, uusia tuttavuuksia ja tanssia. 

minä ja Paras Ystävä ajamme aina merta kohden. ajamme ja vielä ajamme.  miten ihanaa on istua toisen vieressä autossa, välillä hiljaa ja välillä laulaa yhteisiä Lempi Kappaleita. autoilu yhdistää meitä. monta vuotta, vaikkakin välissä eri kaupungit ja maat,  auringon alkaessa laskea toinen on odottanut toista alaovella valmiina seikkailuun.

haikeinta onkin luopua  meidän yhteisistä auringolaskuista. mutta sama aurinko siellä Toisessa Kaupungissa laskee, johon hän lähtee. 

muutos on tullut kaupunkiini. kaupunkiin, johon saavuin juuri vasta takaisin nähdäkseni Parhaan Ystäväni lähdön.

kesän murehdittuani kaikkea, oloni on aika kepeä. mitään ei ole enää jäljellä, kuin uusi alku vanhassa kaupungissa. vanhassa parisuhteessa. vanhassa työssä. 

vanhempana itsekkin.

vahmempana itsekkin?