haluan koiran,olenko nyt tavallinen ?
minulla ei koskaan ole ollut koiraa, huolimatta siitä, että olen pienenä ulkoiluttanut pehmoleluja osoittaakseni luotettavuutta ja vastuuntuntoisuutta. ja tässä minä vieläkin pyydään lupaa ja hyväksyntää koiraan vanhemmiltani; minä,aikuinen ihminen.
Mutta kun:
minusta tuntuu, että olisin vieläkin onnellesempi, jos minulla olisi koira.
minusta tuntuu, että elämälläni olisi entistä tärkeämpi tarkoitus, jos minulla olisi koira.
minusta tuntuu, että muuttuisin epäitsekkäämmäksi ihmiseksi, jos minulla olisi koira.
minusta tuntuu, että syyni ovat aika itsekkäitä.
minusta tuntuu, että olen 25-vuotias tavallinen naimisiin haluava tyttö, jonka ensimmäinen aloilleen asoittumisen taso olisi koira. minunhan piti olla meksikossa pelastamassa merikilpikonnia, hollannissa luomassa merkittävää uraa nykytanssijana, haitissa autamassa rakentamaan maata uudelleen, elää taiteilija-apurahalla elämääni arjen havainnoitsijana sodankylässä sekä reilata keskieurooppa yksin matkassa vain yksi kerrasto vaatteita ja pablo nerudan tuotanto.
kuinka pitkä matka koirasta on omistusasuntoon ja häihin. voiko koira olla vain koira? ilman mitään muuta. vai syntyykö väistämättä ketjureaktio: Koira tarvitsee pihan-> täytyy muuttaa rivitaloon, rivitalot on lähiöissä-> täytyy ostaa auto, että näkee joskus vielä ystäviään, koira synnyttää kaipuun lapseen-> täytyy mennä naimisiin, häät maksaa-> täytyy tehdä vieläkin enemmän töitä, vuosi naimisissa asunto-,auto-ja häävelkoja maksetaan vieläkin-> etäännytään Toisesta, ero-> muutto takaisin kerrostalo yksiöön ja Koira on avioerokoira, eikä lastakaan koskaan tullut. ollaan takaisin lähtöruudussa. mutta yksinäisenä eronneena naisena, jolla on koira joka toinen viikko.
voiko koira olla vain koira. vai keskitynkö olemaan Suuri Taiteilija. suurilla taiteilijoilla ei ole koiria. Suuri Taitelija asuu loft-asunnossaan seuranaan 1-3 kissaa. minä en pidä kissoista, eikä minulla ole edes tarpeeksi luovuutta olla Suuri Taiteilja. huoh, mikä helpotus, annan nyt itselleni virallisesti luvan olla tavallinen ja haaveilla tavallisista asioista. kuunella välillä radio novaa ja lukea ilkka remestä ja hampaita pestessä katsoa bbtä.
tavallinen? mitä on tavallinen? miten itse määrittelen tavallisuuden?onko se jotain luterilaista? onko se jotain suomalaista? onko se jotain naismaista? miksi on niin vaikea hyväksyä tavallisuus vaikkei sitä edes voi määritellä? minulle tavallisuuteen liitty selvästi pelkoa ja negaatiota. olen selkeästi suvaitsematon ja ihailen äänekkäästi ympäristöstään poikkeavia yksilöitä, jotka mukamas tekevät asiat erilailla(erilailla?). mutta silti ihailen salaa ihmisiä, jotka: kutoo ponchoja, suurustaa kastikkeita ja lähetää joulukortteja.
koira tule elämääni ja anna sille syvällisempi suunta. että minulla ei olisi aikaa pyöritellä elämääni tässä päättteellä, vaan elää ja antaa elämän viedä.