Keskenmenoista ja lohdutuksesta

Jos kolmas  lapsemme olisi saanut syntyä, olisiko minulta kysytty että tarvitsetko varmasti tuon kolmannen? Niinpä, kuulostaa hullulta. Keskenmenojen jälkeen minua on kuitenkin useasti yritetty lohduttaa muistuttamalla, että minullahan on jo kaksi lasta, tai kehottamalla keskittymään olemassa oleviin lapsiini. Hyvää tarkoittavissa kommenteissa on kaiku, joka väheksyy suruani tai järkytystäni.

Perheenjäseninä me kaikki  – minä, mieheni ja pienet poikamme – luonnollisesti lohdutamme toisiamme. En kuitenkaan odota poikien täyttävän sitä tyhjiötä, jonka keskenmenot ovat jättäneet. Kolmas lapsi ei olisi myöskään vähentänyt rakkauttani vanhempiin lapsiini. Rakastan lapsiani, rakastamme lapsiamme. Me emme olisi ryhtyneet yrittämään kolmatta, jollemme olisi ajatelleet hänestä  tulevan yhtä rakas ja tärkeä kuin jo saamamme lapset. Siksi menetys tuntuu pahalta, rikki repivältä, huolimatta siitä, että olemme saaneet jo kaksi poikaa.

Jokainen keskenmeno on ollut kokemuksena erilainen, mutta myös samalla tavalla kaikesta muusta irrallinen. Keskenmenot eivät minun kokemusmaailmassani yhdisty mihinkään muuhun. Silloin pieninä hetkinä millään muulla ei ole merkitystä, surulle on annettava tilaa ja se on käytävä läpi. Siksi olen kiitollinen heille, jotka pystyivät ja pystyvät kohtaamaan minut sen kaipuun kanssa, joka minussa elää. Kommentit täysiaikaisina synnyttämieni lasten lukumäärästä lohduttaisivat jos eksyisin murehtimaan lapsettomuutta. Keskenmenon kohdalla toimii esimerkiksi halaus ja voi ei, olen tosi pahoillani.

Olen yleensä ymmärtäväinen inhimilliselle ajattelemattomuudelle ja ajatusmaailmassani on sijaa heille, jotka tulevat valinneeksi väärät sanat. Toive perheen kasvattamisesta on kuitenkin  jollain tapaa hyvin alkukantainen ja järkiperäinen perustelu kolmannesta lapsesta haaveilulle on kiven alla. Varmaan osittain siksi olen haavoittuvainen erilaisten kommenttien edessä. Pitäisikö meidän nyt olla vain tyytyväisiä kävi miten kävi, sillä ylipäänsä raskauden alulle saaminen oli meille joskus niin vaikeaa? Saavatko vain he unelmoida enemmästä, keille se on helppoa?

Vaikka olenkin näissä teksteissäni melko syvässä päädyssä, ajattelen selviytyneeni viimeisimmästäkin (ja minulle tähän saakka raskaimmasta) keskenmenosta ihan hyvin. Samaan aikaan, kun olen taas valmis uskomaan ihmeisiin, huomaan kuitenkin miettiväni olenko mahdollisten menetysten lisäksi valmis vastaanottamaan myös kysymyksiä siitä, kuinka monta kertaa aiomme vielä yrittää.

Perhe Syvällistä

Viisi raskautta, kaksi poikaa ja vertaistuen kaipuu

Ymmärsin ahdistua lapsettomuudesta jo varhain lähisukulaisten kokemien vastoinkäymisten kautta. Muistan kuinka pienenä tyttönä mummolan makuuhuoneessa kysyin äidiltäni, että mitä jos en koskaan saakaan lapsia. Äiti sanoi, että sitten on liitettävä kädet ristiin ja rukoiltava. Joten minähän rukoilin. Heti siinä mummolan sängyllä pistin kädet tiukasti ristiin ja rukoilin nukkeleikkien vielä muuttuvan todeksi. Haaveilin suurperheestä koko siirtymän lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen, mutta epäsäännöllisen kiertoni kanssa samalla kasvukäyrällä kasvoivat ymmärrys rukoilemisen hyödyttömyydestä sekä pelko ennalta kirjoittamattomasta tulevaisuudesta.

Ensimmäisen kerran suurperhehaaveet saivat kolauksen, kun nuorena ja huolettomana kaipasin silloiseen ailahtelevaan parisuhteeseeni pysyvyyttä eikä vauvaa yrityksistä huolimatta kuulunut. Perheviritelmä numero yksi kaatui onneksi jo alkutekijöissään kahden huithapelin eroon ja hyväksyen pakkasin  vauvahaaveet odottamaan. Jatkoin seikkailuani vielä vuoden verran, kunnes löysin insinöörini. Sitoutumiskammoisen rimpuilumme jälkeen otimme lapsiasiat puheeksi olosuhteisiin nähden nopeasti. Toimintaan johtaneet puheet eivät tuoneet mukanaan vauvaa ja päädyimme lapsettomuustutkimuksiin sekä hoitojonoon. Lopulta raskaus numero yksi sai kuitenkin alkunsa varsin odottamatta ja luonnollisin menetelmin Aasian lomalla. Siitä raskaudesta olisi paljon kerrottavaa, mutta tässä kohtaa tarinan tärkein pointti on viisivuotias ja punatukkainen. Raskaus numero kaksi alkoi kolmen kuukauden ikäisen koliikkivauvan puolen tunnin tirsoilla, kun lapsettomuuteen turtunut ja väsynyt vauvaperheen isäntäpari ei muistanut, että valtaosa kansasta käyttää ehkäisyä. Sekin raskaus on kertomisen arvoinen, mutta lopputuloksensa on nyt viihdyttävä neljävuotias.

Raskaus numero kolme oli kohdunulkoinen ja päättyi dramaattisten käänteiden jälkeen leikkauspöydälle. Raskaus numero neljä ei minun mielestäni ehtinyt oikein alkaakaan, kun jo todettiin keskeytyneeksi keskenmenoksi. Sitten menikin kaksi vuotta. Rakennettiin talo ja vaiheiltiin. Vauvatoive eli, mutta ovulaatiot jäivät raksaväsymyksen alle. Kunnes sitten vallan yllättäen viime marraskuussa alkoi kofeiiniaddiktin suussa maistumaan kahvi paskalle. Vihdoinkin!

Raskaus numero viisi oli fyysisesti hankalin kaikista. Se kesti reilut kolmetoista viikkoa, joista kaksitoista ja puoli viikkoa voin todella huonosti. Heräsin yöllä voimaan pahoin. Voin pahoin aamulla, illalla ja keskipäivällä. Juoksin ultrassa, koska halusin varmistaa kaikenlaista. Aina kaikki oli kunnossa. Varhaisultrassa, väliultrassa, niskapoimu-ultrassa ja sikiöseuloissa. Aina kaikki hyvin. Vaan siinä kun makasin ultrapöydällä maagisessa kolmen kuukauden rajapyykissä, tiesin jo, että sitä vauvaa emme tule saamaan. Sen jälkeen kuuntelin vauvaa kotidopplerilla kuin heikkopäinen ja vain odotin milloin syke lakkaa kuulumasta. Kolmen päivän kuluttua se sitten lakkasi. Tilasin ensin uuden kotidopplerin, koska toiveajattelulle oli annettava mahdollisuus. Ja sitten vasta varasin ajan yksityiselle ultraan.

Sykkeet ja virtaukset olivat poissa. Piti pyyhkiä pois verta, kyyneleitä ja neuvola-aikoja. Kaksi vuotta odotettu haave muuttui sikiön kuolemaksi ja jäämiseksi kohtuun. Diagnoosina varhainen kuolema vaikka viikot olivat myöhäiset. Samaan aikaan kun unelmat ja veri hyytymineen valuivat viemäriin, minun päässäni surrasi. Tästäkin selvitään, ajattelin, pitää vain keksiä miten. Googletin jo sairaalassa vertaistukiryhmiä ja liityin erilaisiin yhteisöihin. Tunnen kuitenkin olevani vertaistuen suhteen nirso ja vähän väliinputoaja. Olen kokenut lapsettomuuden, mutta saanut kaksi lasta. Olen käynyt läpi kolme erilaista keskenmenoa, mutta ryhmissä lähes kaikki ovat kokeneet vielä enemmän ja pahemmin. Olen saanut myöhäisen keskenmenon, jonka viikot eivät kuitenkaan vedä vertoja myöhäisiä keskenmenoja kokeneiden viikoille. Muiden tarinoita lukiessani huomasin vajoavani syvemmälle ahdinkoon ja kyseenalaistavani oman oikeuteni suruun. Janoan tarinoita selviytymisestä, haluaisin kuulla miten joku sai keskenmenojen jälkeen kolmannen lapsensa. Haluaisin kuulla miksi joku muukin halusi vielä yrittää kolmatta tai neljättä vaikka hommat alati kusivat.

Lopuksi haluan sanoa, että ajatukseni ovat teidän kaikkien keskenmenon kokeneiden kanssa. Oma vertaistukiryhmäkriittisyyteni liittynee omaan toipumisprosessiini, joka ei ole vielä valmis. Mutta jos sinulle tämän ehkä vähän jäsentymättömänkin ajatuksenvirran luettuasi tuli tunne, että haluaisit kertoa minulle jotain… ole hyvä ja kerro. Uskon, että tarvitsen tarinoitanne.

Perhe Oma elämä Vanhemmuus Syvällistä