Keskenmenoista ja lohdutuksesta

Jos kolmas  lapsemme olisi saanut syntyä, olisiko minulta kysytty että tarvitsetko varmasti tuon kolmannen? Niinpä, kuulostaa hullulta. Keskenmenojen jälkeen minua on kuitenkin useasti yritetty lohduttaa muistuttamalla, että minullahan on jo kaksi lasta, tai kehottamalla keskittymään olemassa oleviin lapsiini. Hyvää tarkoittavissa kommenteissa on kaiku, joka väheksyy suruani tai järkytystäni.

Perheenjäseninä me kaikki  – minä, mieheni ja pienet poikamme – luonnollisesti lohdutamme toisiamme. En kuitenkaan odota poikien täyttävän sitä tyhjiötä, jonka keskenmenot ovat jättäneet. Kolmas lapsi ei olisi myöskään vähentänyt rakkauttani vanhempiin lapsiini. Rakastan lapsiani, rakastamme lapsiamme. Me emme olisi ryhtyneet yrittämään kolmatta, jollemme olisi ajatelleet hänestä  tulevan yhtä rakas ja tärkeä kuin jo saamamme lapset. Siksi menetys tuntuu pahalta, rikki repivältä, huolimatta siitä, että olemme saaneet jo kaksi poikaa.

Jokainen keskenmeno on ollut kokemuksena erilainen, mutta myös samalla tavalla kaikesta muusta irrallinen. Keskenmenot eivät minun kokemusmaailmassani yhdisty mihinkään muuhun. Silloin pieninä hetkinä millään muulla ei ole merkitystä, surulle on annettava tilaa ja se on käytävä läpi. Siksi olen kiitollinen heille, jotka pystyivät ja pystyvät kohtaamaan minut sen kaipuun kanssa, joka minussa elää. Kommentit täysiaikaisina synnyttämieni lasten lukumäärästä lohduttaisivat jos eksyisin murehtimaan lapsettomuutta. Keskenmenon kohdalla toimii esimerkiksi halaus ja voi ei, olen tosi pahoillani.

Olen yleensä ymmärtäväinen inhimilliselle ajattelemattomuudelle ja ajatusmaailmassani on sijaa heille, jotka tulevat valinneeksi väärät sanat. Toive perheen kasvattamisesta on kuitenkin  jollain tapaa hyvin alkukantainen ja järkiperäinen perustelu kolmannesta lapsesta haaveilulle on kiven alla. Varmaan osittain siksi olen haavoittuvainen erilaisten kommenttien edessä. Pitäisikö meidän nyt olla vain tyytyväisiä kävi miten kävi, sillä ylipäänsä raskauden alulle saaminen oli meille joskus niin vaikeaa? Saavatko vain he unelmoida enemmästä, keille se on helppoa?

Vaikka olenkin näissä teksteissäni melko syvässä päädyssä, ajattelen selviytyneeni viimeisimmästäkin (ja minulle tähän saakka raskaimmasta) keskenmenosta ihan hyvin. Samaan aikaan, kun olen taas valmis uskomaan ihmeisiin, huomaan kuitenkin miettiväni olenko mahdollisten menetysten lisäksi valmis vastaanottamaan myös kysymyksiä siitä, kuinka monta kertaa aiomme vielä yrittää.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *