Viisi vuotta myöhemmin

Vuonna 2015 olen kirjoittanut näin:

Toissayönä näin painajaista, jossa raskauteni jouduttiin keskeyttämään, koska (tyttö)vauva oli vakavasti sairas. Herättyäni unesta päättelin painajaisten olevan olemassa siksi, että osaa arvostaa todellisuutta. Valtavan helpotuksen tunteen lomassa uskalsin tarkastella pahaa untani tarkemmin. Unessa raskaus olikin kolmas ja meillä oli jo kaksi poikaa (!). Painajaisessani itkin hysteerisesti, mutta samalla suhtauduin tilanteeseen jollain tietyllä rauhallisuudella, olinhan saanut kaksi tervettä lasta ja minulla olisi vielä aikaa tehdä se kolmaskin. Muistan, että uniminä selitti ystävilleni kuinka ensimmäisen lapsen syntymä on ihan njääh, toisen lapsen syntymä ihan wow ja kolmas olisikin ollut jo taas lähempänä sitä njäähiä. Jepjep. Kiitos todellisuus, että elän sinussa.

Tänään, vuonna 2020, kirjoitan näin:

Synnytin lopulta lokakuussa 2015 aivan isoveljensä näköisen poikalapsen, jonka rakastaminen räjäytti tajuntani. Hänelläkin oli koliikki, mutta iltahuutojensa aikana hän teki minulle näkyväksi sen, että ensimmäistä poikaamme heijatessani olin salakavalasti masentunut. Ja sitten parantunut. Iltahuudot eivät nimittäin toisella kertaa olleet niin musertavia vaikka kyyneleitä vuodatinkin. Lokakuusta muodostui ihmeiden kuukausi ja aloin janoamaan niitä ihmeitä lisää. Insinöörimies oli helppo puhua ympäri kolmanteen vauvaan ja se oli menoa se!

Seuraavaksi pikakelauksella tapahtumat tähän hetkeen; kohdunulkoinen raskaus, keskeytynyt keskenmeno, kaksi vuotta yritystä, myöhäinen keskenmeno.

Meni siis kylmät väreet, kun avasin tämän unohdetun blogini ja luin alkuun liittämäni tekstin. Kaksi ensimmäistä keskeytynyttä raskautta hyväksyin rauhallisesti ja ajattelin juuri  uneni kaltaisesti, että aikaa on vielä. Kolmas keskenmeno raskausviikolla 14 laittoi kuitenkin uskon ihmeisiin koetukselle. Keskenmenosta on nyt puolitoista kuukautta enkä ole valmis luopumaan haaveistani. Ja muun muassa siitä haluan kirjoittaa, koska kuten ensimmäisessä julkaistussa tekstissäni totean: …mutta minut se herätti pohtimaan, että mikä se minun henkeäni sitten ravitsee ja terapoi. Vastaus on ilmiselvä; kirjoittaminen. Siksi tämä blogi.

Haluaisin myös rinta rottingilla todeta, että viisi vuotta sitten julkaisemani tekstit ovat aika hyviä! Käykää lukemassa ja lukekaa hei jatkossakin.