Hengen ravintoa

Viikonloppuna tulin todenneeksi tädilleni, että siivous ei ole minulle minkäänlaista hengen ravintoa. Rätti kädessä heiluminen ei terapioi minua, vaikka siisti koti tietenkin luo tietynlaista mielenrauhaa. Toteamukseni ei varmasti ollut tädilleni suuri yllätys, mutta minut se herätti pohtimaan, että mikä se minun henkeäni sitten ravitsee ja terapioi. Vastaus on ilmiselvä; kirjoittaminen. Siksi tämä blogi.

Odottaessa poikaamme aloitin aktiivisen kirjoittelun vau.fi:n foorumilla. Foorumi toimi ja toimii erinomaisena vertaistukena. En ikinä ole kirjoitellut millään vastaavalla palstalla. Ennemminkin olen vältellyt foorumikirjoittelua ja jopa hieman halveksinut keskustelupalstoilla roikkuvaa ihmistyyppiä. Raskauden aikainen valtava tunnemyllerrys kuitenkin pakotti purkamaan ajatustukkeumaa vertaistensa parissa. Anonyymina oli helppo tuulettaa pääkoppaa ja lopulta kummallisista nimimerkeistä alkoi muodostumaan tiivis ja tärkeä tukiverkosto. Nyttemmin kirjoittelu foorumilla on rauhoittunut, mutta oma kirjoittamisen paloni ei ole laantunut. Siitäkin syystä tämä blogi.

Kerron hiljalleen itsestäni ja elinpiiristäni enemmän. Mutta vähän edes jotain nytkin. Täytin reilu viikko sitten kolmekymmentä, menin naimisiin viime heinäkuussa, asun peltojen keskellä punaisessa puutalossa, poikani on pian seitsemän kuukautta, ja olen raskausviikolla 19. Elämä on juuri nyt ihmeellisen ihanaa ja rauhallista, mutta kuitenkin täynnä vastoinkäymisiä ja stressiä.

Mutta nyt, äänistä päätellen päivän ekat päikkärit on nukuttu ja minua tarvitaan. Kirjoittaminen tulee jatkumaan myöhemmin. Tervetuloa lukijakseni!