Njääh vai wow

Toissayönä näin painajaista, jossa raskauteni jouduttiin keskeyttämään, koska (tyttö)vauva oli vakavasti sairas. Herättyäni unesta päättelin painajaisten olevan olemassa siksi, että osaa arvostaa todellisuutta. Valtavan helpotuksen tunteen lomassa uskalsin tarkastella pahaa untani tarkemmin. Unessa raskaus olikin kolmas ja meillä oli jo kaksi poikaa (!). Painajaisessani itkin hysteerisesti, mutta samalla suhtauduin tilanteeseen jollain tietyllä rauhallisuudella, olinhan saanut kaksi tervettä lasta ja minulla olisi vielä aikaa tehdä se kolmaskin. Muistan, että uniminä selitti ystävilleni kuinka ensimmäisen lapsen syntymä on ihan njääh, toisen lapsen syntymä ihan wow ja kolmas olisikin ollut jo taas lähempänä sitä njäähiä. Jepjep. Kiitos todellisuus, että elän sinussa.

Rupesin pohtimaan mistä painajainen kumpusi. Rehellisesti sanoen uskon, että toisen lapsemme syntymä tulee todellakin olemaan enemmän wow kuin ensimmäisen lapsemme maailmaan tulo. Mutta en missään nimessä tarkoita, että esikoisemme syntymä olisi ollut jotenkin njääh. Kun saimme poikamme pitkän ähellyksen päätteeksi syliimme, olimme ihan täysin pihalla. Ei tapahtunut mitään järisyttävää tunnemyllerrystä, rakkauden tulvintaa, ilotulituksia päässä, arvojärjestyksen välitöntä muuttumista tai muutakaan maailmaa syleilevää elokuvakohtausta. Olimme toki äärettömän onnellisia ja helpottuneita, mutta myös aivan uuden ja tuntemattoman edessä. Poika kitisi tyytymättömänä ja minä pohdin osaanko hoitaa häntä. Mies kummasteli, että tuo pikkuihminen oli todella muuttamassa meille.

Mieheni kutsui poikaa heti ”maalman mullistajaksi”, mutta muuta emme tienneet. Emme tienneet miltä tuntuu kun hän alkaa hymyilemään ja halailemaan. Emme tienneet, että käymme joka ilta yhdessä katsomassa miltä hän näyttää nukkuessaan ja että sydämessä läikähtää lämpimästi joka kerta kun hän kikattaa. Pojan synnyttyä olimme tietoisia ainoastaan omasta epätietoisuudestamme, johon sekoittui kummaa onnea ja epävarmuutta. Ne valtavat rakkauden tulvahdukset, äärimmäinen kiintymys ja suojeluvietti tulivat hiljalleen. Ne kasvoivat päivä päivältä ja tulivat kuin varkain lähtemättömiksi osiksi meitä. Nyt, seitsemän kuukautta myöhemmin äiti minussa olisi valmis tappamaan sen, joka poikaani satuttaa. Ja isä miehessäni on niin rakastunut poikaansa, ettei aamuisin malttaisi lähteä töihin unipöhnäisen lapsen ääreltä.

Uskon, että nuo suuret rakkauden tunteet ja suojeluvietti olivat meissä heti pojan ensimmäisestä hengenvedosta, mutta emme tunnistaneet niitä. Tunnistimme ainoastaan hämmennyksen ja uuden tilanteen tuoman epävarmuuden. Niiden väistyttyä pintaan nousivat äitiys ja isyys, jotka antoivat varmuutta ja uskoa, että me osaamme hoitaa omaa lastamme paremmin kuin kukaan muu. Luulen, että toisen lapsen syntymän hetkellä onnen ja rakkauden tulvinta on järisyttävämpää, koska epävarmuustekijät on jo käsitelty ja arvojärjestys on jo muuttunut. Me olemme jo isä ja äiti ja tiedämme kuinka mahtavaa vanhemmuus on. Ja ennen kaikkea tiedämme, että me osaamme kyllä.

Huh, toivon, että tämä vuodatus painaa viimein toissaöisen painajaisen pauselle pyörimästä repeatilla ajatuksissani. Ja onneksi ensi viikolla on rakenneultra, jossa näemme mitenkä vatsassa voidaan. Toivon myös kovasti näkeväni tuleeko maailmamme mullistajalle sisko vai veli. Poikatunne on vahva, mutta olisiko painajaisessa ollut sen verran ennettä, että tyttö tuleekin. Vaikka toisaalta, viime viikkoisessa painajaisessa ultrasin itse itseäni ja nähtyäni vauvalla pippelin, olin niin pettynyt, että en halunnut synnyttää koko lasta. Jooh, siitäkin unesta oli äärimmäisen kiva herätä todellisuuteen. Että olkoompa kumpi vaan, mutta lämpimästi tervetullut joka tapauksessa!