Mieheni mielestä naisen kuuluu hoitaa kotityöt ja lapset, kun mies huolehtii pihahommat ja tuo leivän pöytään. Mutta, koska elämme tasa-arvoisessa parisuhteessa, myös minun mielipiteelläni on merkitystä. Näin ollen mieheni on äidinmaidon mukana oppimastaan keskiaikaisesta ajattelustaan huolimatta äärimmäisen osallistuva ja aktiivinen perheenisä. Olemme kuitenkin käyneet läpi aikoja, jolloin mieheni on arvostellut suoriutumistani kahden vaippaikäisen kanssa kotona ja minä olen huutanut, että kokeileppa itte. Luultavasti toinen on uskaltanut arvostella ja toinen on uskaltanut huutaa, koska olemme olleet varmoja, ettei sellaista kokeilun hetkeä koskaan tule.

Kunnes nyt. Edes maailmaluokan kriisi ei käännä työnantajani päätä etätyön suhteen, joten minä käyn päivittäin työpaikalla ja rakas dinosaurukseni hoitaa kaiken; kodin, lapset ja oman työnsä (etänä). Tämä on kuin parisuhteemme akilleen kantapään kirjoittama jännittävä juonenkäänne. Avautuvatko vanhat haavat? Kuka nyt arvostelee ja ketä? Pysyvätkö lapset tallessa? Kumpi löytää imurin vähemmällä sanomisella?

En oikein tiedä miten minun pitäisi suhtautua siihen, että mieheni suoriutuu lähes mahdottomasta tehtävästä järkyttävän hyvin.On totta, että enää ei tarvitse vaihtaa vaippoja tai syöttää ketään ja leikki-ikäiset osaavat ilmaista lähes kaikki tarpeensa huutoitkemättä. Lisäksi kaksi vuoden välein syntynyttä poikaa viihdyttävät toisiaan todella tehokkaasti ja hätätapauksessa naapurissa on aikuista apua tarjolla. Mutta minun hoitovapaavuosinani sitä apua oli vielä enemmän, lapset nukkuivat päiväunia eikä minun tarvinnut tehdä kaiken sen kotihomman ohella kahdeksan tunnin työpäivää. Tasoitusta ei siis jaeta kumpaankaan suuntaan. Mutta jos olisimme kuin revolverimiehet lännessä finaalitaistelussa, minut olisi jo ammuttu. Työpäivieni jälkeen minua on vastassa kaksi onnellista ja puuhakasta lasta, vähän vähemmän onnellinen, mutta ihan ok tyytyväinen mies ja niin siisti koti, että lattialta voisi syödä.

Tällä kertaa emme sorru arvosteluun emmekä huutamiseen. Emme myöskään myönnä tai kiellä mitään aiempiin riitoihimme viitaten vaikka luulen näkeväni kuinka insinöörini sisällä tanssii pieni ja järjestäytynyt voitonriemu. Uskon, että tämä aihe on kerrassaan täydellisen loppuun käsitelty ajoittain varsin kiivaissakin teemakeskusteluissamme. Mutta ehkä maailmanmenon rauhoituttua palaan asiaan sen verran, että kysyn mieheltäni jotain, mikä minua tässä koko ajan eniten mietityttää: miten sä sen teit?