Kellokriisi

Miehelleni tuli kriisi kun ensimmäisen raskauden hormonipöllyissä poistin kotimme keskeiseltä paikalta hänen rakastamansa (karmean) metallikellon ja korvasin sen Etsystä tilaamallani hurmaavalla lintukuvioisella kellolla. Mies ei kertakaikkiaan osannut katsoa uudesta kellosta paljonko kello on. Minä armottomasti pilkkasin miestäni ja mies keräsi mielipiteitä kellosta vierailtamme. Suurin osa (luopiot) asettuivat mieheni puolelle ja totesivat, että kellosta on vaikea sanoa paljonko se on. Lopulta ajan tarkastamisesta tuli arkemme valopilkku ja hermojen kiristäjä. Jos olimme hyvällä tuulella, nauratti kun toinen ei osannut sanoa paljon kello on, ja toinen hauskuutti itseään puolisonsa ”yksinkertaisuudella”. Jos oli kiire tai riisit paloivat pohjaan, kelloa parjattiin voimasanoja käyttäen ja melkein jopa riideltiin siitä kuka määrää kaapin paikan. Kerran VAHINGOSSA tulkkasin kellonajan väärin ja arvaatte varmaan kuinka onnessaan mieheni tästä oli.

Kellokriisimme kestettyä noin vuoden, päätin mieheni syntymäpäivänä antaa hänelle varsinaisen lahjan lisäksi jotain kivaa piristystä arkeen. Okei, moni olisi ehkä ostanut jotakin yllätystä makuuhuoneeseen, mutta päätin olla omaperäisempi (haha) ja kutkuttaa mieheni aisteja hankkimalla uuden kellon. Vasemmalla siis kuuluisa lintukello, jonka oksakuviointi teki ajan tarkastamisesta kuulemma vittumaista. Oikealla uusi kello, joka juuri oikealla tavalla hivelee järjestelmällisen mieheni mieltä.

kellot.jpg

Mutta miksi kerron tämän? Kerron tämän siksi, että nyt kun uusi kello killuu seinällämme, minun ei tarvitse enää tarkastaa puhelimesta paljonko kello on ja arki helpottui huomattavasti. En minäkään tainnut osata tuota hemmetin lintukelloa lukea. Viisaritkin aina jotenkin roikkuivat.

Millähän sohisin muurahaispesää tämän raskauden hormonipöllyissä? Pitäisiköhän vaihtaa miehen yöpöydän lamppu kun se on niin äärettömän ruma ja toimittanut virkaansa viimeiset viisitoista vuotta ainakin…

Suhteet Sisustus Rakkaus Höpsöä

Seeprakuvioiden koulukunta

Viimeisimmäksi vanhemmuus opetti minulle, että turvaistuinta ostaessa on päätettävä mihin koulukuntaan kuuluu. Eli kuulunko palkki-istuinten koulukuntaan vai viisipistevyöistuinten koulukuntaan. Näin asia minulle esitettiin eräässä erikoisliikkeessä. Olin hieman hämmentynyt, kuulun nimittäin haluan hyvän istuimen lapselleni -koulukuntaan. Mutta tämä(kin) asia tuntui olevan mielipidekysymys.

Olen monta kertaa hämmentynyt siitä kuinka tunteisiin nämä lastentarvikeasiat voivatkaan mennä. Kaikilla on mielipiteitä, joita puolustetaan ja vaalitaan jopa raivokkaasti. Enkä puhu nyt vain mammafoorumin ärhäköistä sanailuista vaan myös face to face -keskusteluista, joita toisten äitien kanssa olen käynyt. Jotenkin on helpompi ymmärtää, että kasvatusmenetelmät herättävät tunteita, mutta se, istutanko lastani bumboon vai en, ei pitäisi olla kenenkään henkilökohtainen tulistumisen kipinä. Ja, koska halusin saada turvaistuimista mahdollisimman neutraalia esitelmää, lähdin sitä erikoisliikkeistä hakemaan. Mutta myyjilläkin oli mielipiteitä. Ja sitten piti valita koulukunta. Enkä minä osannut valita, joten lähdin liikkeistä tyhjin käsin pää pyörryksissä.

Koska ensimmäinen istuimen ostosreissu epäonnistui, lähdimme eilen tehtävää suorittamaan yhdessä rationaalisen insinöörimieheni kanssa. Koulukuntakysymystä ei onneksi tällä kertaa esitetty ja mies pystyikin tekemään ostopäätöksen ihailtavan nopeasti. Minun piti päättää ainoastaan istuimen väri. Yllättäen aloin himoitsemaan seeprakuvioista kuosia. Siis seeprakuvioista. Minä, joka olen ostanut 90% kaikista lastentarvikkeista käytettynä enkä erityisemmin ole arvostanut näissä asioissa ”hömpötyksiä”. Mies vastusti seepraraitaa, mutta minäpä puolustin sitä niin henkeen ja vereen, että melkein meni jo tunteisiin.

Ja nyt. Autossamme pönöttävän istuimen perusteella on selvää, että minä kuulun seeprakuvioiden koulukuntaan.

 

Puheenaiheet Lapset Vanhemmuus Höpsöä