Miehelleni tuli kriisi kun ensimmäisen raskauden hormonipöllyissä poistin kotimme keskeiseltä paikalta hänen rakastamansa (karmean) metallikellon ja korvasin sen Etsystä tilaamallani hurmaavalla lintukuvioisella kellolla. Mies ei kertakaikkiaan osannut katsoa uudesta kellosta paljonko kello on. Minä armottomasti pilkkasin miestäni ja mies keräsi mielipiteitä kellosta vierailtamme. Suurin osa (luopiot) asettuivat mieheni puolelle ja totesivat, että kellosta on vaikea sanoa paljonko se on. Lopulta ajan tarkastamisesta tuli arkemme valopilkku ja hermojen kiristäjä. Jos olimme hyvällä tuulella, nauratti kun toinen ei osannut sanoa paljon kello on, ja toinen hauskuutti itseään puolisonsa ”yksinkertaisuudella”. Jos oli kiire tai riisit paloivat pohjaan, kelloa parjattiin voimasanoja käyttäen ja melkein jopa riideltiin siitä kuka määrää kaapin paikan. Kerran VAHINGOSSA tulkkasin kellonajan väärin ja arvaatte varmaan kuinka onnessaan mieheni tästä oli.

Kellokriisimme kestettyä noin vuoden, päätin mieheni syntymäpäivänä antaa hänelle varsinaisen lahjan lisäksi jotain kivaa piristystä arkeen. Okei, moni olisi ehkä ostanut jotakin yllätystä makuuhuoneeseen, mutta päätin olla omaperäisempi (haha) ja kutkuttaa mieheni aisteja hankkimalla uuden kellon. Vasemmalla siis kuuluisa lintukello, jonka oksakuviointi teki ajan tarkastamisesta kuulemma vittumaista. Oikealla uusi kello, joka juuri oikealla tavalla hivelee järjestelmällisen mieheni mieltä.

Mutta miksi kerron tämän? Kerron tämän siksi, että nyt kun uusi kello killuu seinällämme, minun ei tarvitse enää tarkastaa puhelimesta paljonko kello on ja arki helpottui huomattavasti. En minäkään tainnut osata tuota hemmetin lintukelloa lukea. Viisaritkin aina jotenkin roikkuivat.

Millähän sohisin muurahaispesää tämän raskauden hormonipöllyissä? Pitäisiköhän vaihtaa miehen yöpöydän lamppu kun se on niin äärettömän ruma ja toimittanut virkaansa viimeiset viisitoista vuotta ainakin…