Uudestaan!
Kutsun poikaamme ihmeeksi, sillä minun raskaaksi tulemiseni oli niin vaikeaa, etten edes jaksa puhua siitä enää. Tunnollisesti jonotettuamme, olimme pääsemässä lapsettomuushoitoihin kun lääkäri meille täysin rauhallisesti totesi näkevänsä ultrassa raskauden alun. Miehen iloinen järkytys purkautui hymyn takaa sanoina ”ei helvetti”. Oma hämmennykseni taisi tuoda ensimmäisenä mieleen lannistuneen ajatuksen, että nyt emme pääsekään niihin kauan odotettuihin hoitoihin. Se päivä oli ystävänpäivä ja luultavasti ainoa sellainen, jolloin mieheni toi kotiin kukkakimpun.
Olin aikaisemmin ajatellut, että jos joskus olen raskaana, odotan vauvaa onnellisesti sohvannurkassa pitsinuttua virkaten. Toisin kuitenkin kävi. Aloin pelkäämään kohtukuolemaa ja ahdistuin. Koko raskausaika oli yhtä pelkoa, unettomuutta ja stressiä. Ultrien jälkeen hengitin vapaasti vain kymmenen minuuttia kunnes pelko jälleen otti vallan. Kotidoppleria käytin parhaimmillaan kymmenen kertaa päivässä. Lopulta löysin tien neuvolapsykologille, jonka avulla opettelin elämään pelon kanssa niin, että minä hallitsin sitä eikä se minua. Kovin rennoksi raskausaika ei missään vaiheessa muuttunut, mutta kolmen päivän kipeiden supistusten ja 13 tunnin synnytyssalikokemuksen jälkeen punatukkainen ihmeemme syntyi alateitse raskausviikoilla 40+1.
Jo ensimmäisen yön sairaalassa vastasyntyneemme käytti tehokkaasti itkien. Hän oli kirkuvan punainen kirkumisestaan ja joutui erityisseurantaan värityksensä vuoksi. Jotenkin tiesin jo silloin, että ihan helpolla ei tulla pääsemään. Eikä päästy. Poika itki huutoitkua päivät ja yöt kolmen kuukauden ajan. Jossain vaiheessa peruskoliikin kaveriksi diagnosoitiin refluksia ja korvatulehduskierrekin oli selvä hyvin nopeasti. Muistan kun istuin terveysasemalla 39 asteen kuumeessa hakemassa antibioottikuuria rintatulehdukseen epävarman anopin yrittäessä selviytyä kotona huutavan rääpäleen kanssa. Ystäväni sattui juuri silloin lähettämään tekstiviestin kyselläkseen ”kuinka ihana vauva-arki sujuu”. Silloin mietin, että mikähän vitun ihana vauva-arki? Olin aivan täydellisen rikki, poikki ja epätoivoinen. Koskaan en voi tarpeeksi kiittää miestäni, joka piti minut järjissäni ja pysyi rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa.
Vaikka olinkin varma, että tyytyväinen vauva on urbaanilegenda, sellainen meille alkoi hiljalleen muodostumaan. Loputtoman pitkiltä tuntuvien kolmen kuukauden jälkeen itkut vaan hiljalleen vähentyivät kunnes loppuivat lähes kokonaan. Aloimme saamaan hyvitystä valvotuista vuorokausista 10 tunnin katkeamattomien yöunien muodossa ja vauva-ajan ihanuus valkeni minullekin. Kaikki oli täydellisen seesteistä suunnilleen viikon ajan. Sitten yhtenä maanantaiaamuna huonon olon aalto pyyhkäisi ylitseni. Neljä raskaustestiä myöhemmin soitin miehelleni pakokauhun kyyneleet kurkussa, että olen raskaana, taas. Mies halusi mennä polttamaan sikarin onnitellakseen itseään, minä halusin herätä painajaisesta. Silloin ystävänpäivään oli viikko ja ajattelin, että jos mies tuo kotiin kukkakimpun, työnnän sen pakoputkeen.
Siis koko homma uudestaan! Heti perään! En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, etten pysty siihen. En jaksa, en pysty enkä taida edes haluta. Olin niin shokissa, etten syönyt enkä nukkunut kolmeen päivään. Olin vielä ihan kesken ensimmäisen lapsemme syntymästä ja pitäisi jo olla valmis toisen tuloon. Kolmisen viikkoa siihen sopeutumiseen meni. Sitten ajatus alkoi tuntua ihan ookoolta. Sitten kiehtovalta. Ja sitten ihan älyttömän ihanalta.
Nyt omassa pinnasängyssään päivän toisia päikkäreitä vetelee äärettömän tyytyväinen poikanen (jonka korvat on putkitettu by the way!) ja vatsassa tuntuu pieniä töytäisyjä uuden perheenjäsenemme kasvattaessa voimiaan. Nytkään en pitsinuttua virkkaa, mutta en myöskään ehdi olemaan peloissani. Lapsillemme tulee ikäeroa aika tasan vuosi. Esikoisemme syntyi 19.10. ja isoveljeksi tekevän laskettu aika on 17.10. Ihmeellistä on elämä.