Vauvani on ihminen
Meidän neuvolalääkärimme käsittelee vauvaa kuin liskoa. Eikä tee sitä mitenkään kokeneen liskokouluttajan tavoin, vaan sillä tavalla kuin liukkaisiin matelijoihin tottumaton ihminen nyt liskoa koskettaisi. Lääkärin erikoinen tyyli saa minut huvittumaan, mutta ilmeisesti minä itsekin tuppaan unohtamaan, että lapseni on ihan oikea ihminen.
Olen viimeisen kuukauden ajan intoillut koko perheen Ruotsin risteilystä ja kesäreissusta Berliiniin, jonne lähden tapaamaan ystävääni kahdestaan pojan kanssa. Risteilyn olin jo varaamassa kun Silja Linen varausjärjestelmä muistutti, että jokaisella matkustajalla on oltava passi tai muu käypä kuvallinen henkilöllisyystodistus. Pienen hetken ajattelin, että niin, onhan meillä passit, minulla ja miehellä, eihän vauva sellaista tarvitse. Ja sitten varmaan ihan heilahdin siitä lampun välähtämisestä päässäni. Vauvakin on ihminen. Minun lapseni on Suomen kansalainen ja matkalla matkustaja samalla tavalla kuin mekin, hänen ihmisvanhempansa.
Vaikka poikamme on kauan odotettu perheenjäsen ja vaikkei vauva-asiat minulle entuudestaan vieraita olleetkaan, saa tämä vauvakupla jotenkin todellisuuden hämärtymään. Syntymähetkestä asti vauvaa tutkitaan säännöllisin väliajoin, kehitystä seurataa ja virstanpylväitä merkitään papereihin; heijasteet ok, kannattelee päätä, kääntyy selältä vatsalleen, kasvaa käyrillä jne jne. Vauva on projekti, jota me vanhemmat viemme eteenpäin ja esittelemme ylpeinä terveydenhoitajalle, lääkärille, sukulaisille ja kaupankassoille. Välillä olen niin keskittynyt pohtimaan miten lapseni on oivaltanut esimerkiksi konttausasentoon pääsemisen, että voisin tehdä prosessista power point -esityksen. Sitten havahdun siihen, että tämä seitsemän kuukautta (ja sitä edeltävät yhdeksän kuukatta) kestänyt projekti on ihminen, joka tarvitsee passin poistuakseen maasta.
Huomaan, että meillä on mieheni kanssa tapana tuijottaa poikaamme ja höhöttää kuin aasit hänen käsittämättömälle hurmaavuudelleen. Hän on niin viaton, suloinen ja kerrassaan pitelemättömän hilpeä opittuaan läpyttämään käsiään yhteen. Ehkä se on jotakin itsesuojeluvaistoa unohtaa, että vauva kasvaa ja on jonain päivänä aikuinen, joka tietää, ettei taputtaminen riitä mihinkään. Onneksi kuitenkin saamme pitää tämän projektin siipiemme suojassa vielä pitkään. Eiköhän se ensimmäinen uhmaikä viimeistään opeta, että joo, elävä ihminen se on omine mielipiteineen.
Projektimme on oppinut istumaan kauppakärryssä kuin iso poika! Ja osaa pitää kiinnikin niin hienosti. Kyllä minä taas aasina höhötin.
