Viisi raskautta, kaksi poikaa ja vertaistuen kaipuu
Ymmärsin ahdistua lapsettomuudesta jo varhain lähisukulaisten kokemien vastoinkäymisten kautta. Muistan kuinka pienenä tyttönä mummolan makuuhuoneessa kysyin äidiltäni, että mitä jos en koskaan saakaan lapsia. Äiti sanoi, että sitten on liitettävä kädet ristiin ja rukoiltava. Joten minähän rukoilin. Heti siinä mummolan sängyllä pistin kädet tiukasti ristiin ja rukoilin nukkeleikkien vielä muuttuvan todeksi. Haaveilin suurperheestä koko siirtymän lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen, mutta epäsäännöllisen kiertoni kanssa samalla kasvukäyrällä kasvoivat ymmärrys rukoilemisen hyödyttömyydestä sekä pelko ennalta kirjoittamattomasta tulevaisuudesta.
Ensimmäisen kerran suurperhehaaveet saivat kolauksen, kun nuorena ja huolettomana kaipasin silloiseen ailahtelevaan parisuhteeseeni pysyvyyttä eikä vauvaa yrityksistä huolimatta kuulunut. Perheviritelmä numero yksi kaatui onneksi jo alkutekijöissään kahden huithapelin eroon ja hyväksyen pakkasin vauvahaaveet odottamaan. Jatkoin seikkailuani vielä vuoden verran, kunnes löysin insinöörini. Sitoutumiskammoisen rimpuilumme jälkeen otimme lapsiasiat puheeksi olosuhteisiin nähden nopeasti. Toimintaan johtaneet puheet eivät tuoneet mukanaan vauvaa ja päädyimme lapsettomuustutkimuksiin sekä hoitojonoon. Lopulta raskaus numero yksi sai kuitenkin alkunsa varsin odottamatta ja luonnollisin menetelmin Aasian lomalla. Siitä raskaudesta olisi paljon kerrottavaa, mutta tässä kohtaa tarinan tärkein pointti on viisivuotias ja punatukkainen. Raskaus numero kaksi alkoi kolmen kuukauden ikäisen koliikkivauvan puolen tunnin tirsoilla, kun lapsettomuuteen turtunut ja väsynyt vauvaperheen isäntäpari ei muistanut, että valtaosa kansasta käyttää ehkäisyä. Sekin raskaus on kertomisen arvoinen, mutta lopputuloksensa on nyt viihdyttävä neljävuotias.
Raskaus numero kolme oli kohdunulkoinen ja päättyi dramaattisten käänteiden jälkeen leikkauspöydälle. Raskaus numero neljä ei minun mielestäni ehtinyt oikein alkaakaan, kun jo todettiin keskeytyneeksi keskenmenoksi. Sitten menikin kaksi vuotta. Rakennettiin talo ja vaiheiltiin. Vauvatoive eli, mutta ovulaatiot jäivät raksaväsymyksen alle. Kunnes sitten vallan yllättäen viime marraskuussa alkoi kofeiiniaddiktin suussa maistumaan kahvi paskalle. Vihdoinkin!
Raskaus numero viisi oli fyysisesti hankalin kaikista. Se kesti reilut kolmetoista viikkoa, joista kaksitoista ja puoli viikkoa voin todella huonosti. Heräsin yöllä voimaan pahoin. Voin pahoin aamulla, illalla ja keskipäivällä. Juoksin ultrassa, koska halusin varmistaa kaikenlaista. Aina kaikki oli kunnossa. Varhaisultrassa, väliultrassa, niskapoimu-ultrassa ja sikiöseuloissa. Aina kaikki hyvin. Vaan siinä kun makasin ultrapöydällä maagisessa kolmen kuukauden rajapyykissä, tiesin jo, että sitä vauvaa emme tule saamaan. Sen jälkeen kuuntelin vauvaa kotidopplerilla kuin heikkopäinen ja vain odotin milloin syke lakkaa kuulumasta. Kolmen päivän kuluttua se sitten lakkasi. Tilasin ensin uuden kotidopplerin, koska toiveajattelulle oli annettava mahdollisuus. Ja sitten vasta varasin ajan yksityiselle ultraan.
Sykkeet ja virtaukset olivat poissa. Piti pyyhkiä pois verta, kyyneleitä ja neuvola-aikoja. Kaksi vuotta odotettu haave muuttui sikiön kuolemaksi ja jäämiseksi kohtuun. Diagnoosina varhainen kuolema vaikka viikot olivat myöhäiset. Samaan aikaan kun unelmat ja veri hyytymineen valuivat viemäriin, minun päässäni surrasi. Tästäkin selvitään, ajattelin, pitää vain keksiä miten. Googletin jo sairaalassa vertaistukiryhmiä ja liityin erilaisiin yhteisöihin. Tunnen kuitenkin olevani vertaistuen suhteen nirso ja vähän väliinputoaja. Olen kokenut lapsettomuuden, mutta saanut kaksi lasta. Olen käynyt läpi kolme erilaista keskenmenoa, mutta ryhmissä lähes kaikki ovat kokeneet vielä enemmän ja pahemmin. Olen saanut myöhäisen keskenmenon, jonka viikot eivät kuitenkaan vedä vertoja myöhäisiä keskenmenoja kokeneiden viikoille. Muiden tarinoita lukiessani huomasin vajoavani syvemmälle ahdinkoon ja kyseenalaistavani oman oikeuteni suruun. Janoan tarinoita selviytymisestä, haluaisin kuulla miten joku sai keskenmenojen jälkeen kolmannen lapsensa. Haluaisin kuulla miksi joku muukin halusi vielä yrittää kolmatta tai neljättä vaikka hommat alati kusivat.
Lopuksi haluan sanoa, että ajatukseni ovat teidän kaikkien keskenmenon kokeneiden kanssa. Oma vertaistukiryhmäkriittisyyteni liittynee omaan toipumisprosessiini, joka ei ole vielä valmis. Mutta jos sinulle tämän ehkä vähän jäsentymättömänkin ajatuksenvirran luettuasi tuli tunne, että haluaisit kertoa minulle jotain… ole hyvä ja kerro. Uskon, että tarvitsen tarinoitanne.