Carrie oli äiti, joka hylkäsi lapsensa ja uskoi sen olevan näille parhaaksi. Hän kärsi elämänsä aikana huumeriippuvuudesta sekä vakavista mielenterveydellisistä ongelmista. Hän kuoli vuonna 2012 maksasyöpään. Tällä levyllä Sufjan Stevens antaa äidilleen arvokkaan kuoleman.

”When I was three, three maybe four
She left us at that video store
Be my rest, be my fantasy”

Tunteet joita Stevens kokee äitinsä kuolinvuoteella ennen ja jälkeen tämän kuoleman, käsitellään mitään säästelemättä. Kerronta tuntuu rehelliseltä ja aika ajoin jopa niin intiimiltä, että sen kuunteleminen tuntuu tungettelevalta. Kyseessä on terapiaistunto, joka on kaikille avoin.

Kyyneeleet alkoivat valua jo ensimmäisen kappaleen kohdalla, Stevensin laulaessa anteeksiannosta ja ymmärryksestä. Hän ei aio syyttää ketään sellaisesta mitä hän ei saanut. Kaikki on annettu anteeksi ja jäljellä on enää tarve käsitellä tapahtunutta. 

Tapahtumia käsitellään vuoroin rehellisesti niinkuin ne ovat olleet, vuoroin haaveillen siitä mitä olisi voinut olla ja vuoroin kuviteltuna vuoropuheluna Carrien kanssa. 

”I forgive you mother, I can hear you,
And I long to be near you
But every road leads to an end
Yes, every road leads to an end”

Kappaleessa Fourth of  July hän kuvailee äitiään kauniisti valonlähteiksi. Valona joka loisti hetken kirkkaana.

”The evil it spread like a fever ahead
it was night when you died, my firefly
What could I have said to raise you from the dead?
Oh could I be the sky on the Fourth of July?”

”Shall we look at the moon, my little loon
Why do you cry?
Make the most of your life, while it is rife
While it is light”

Tuon tuosta huomaan levyä kuunnellessani haukkovani henkeä. En siksi että olisin kuullut jonkin yksittäisen kauniin lyriikan, vaan yksinkertaisesti siksi että levyä kuunnellessani olen välillä unohtanut hengittää. 

                                                          Kuvan Lähde