Menneitä päiviä

Heipparallaa jälleen Stone Townista! Tultiin eilen tänne aamusta ja palasimme lempihotelliimme Princess Salme Inniin. Nettiyhteys on nyt ollut jotenkin poikkeuksellisen hidas, joten en pysty lataamaan yhtään kuvia. Tänään on reissumme varsinaisesti viimeinen rento lomapäivä. Huomenna lähdemme aamulautalla Dar es Salaamiin, jossa olemme yhden yön. Ylihuomenna alkaa matkanteko kohti kotia. En tiedä, onko Darin majoituksessamme nettiä, joten tämä saattaa olla tämän blogin viimeinen kirjoitus (jos pystyn, laitan vielä kuvia myöhemmin) Tämä kirjoittaminen on ollut kannattavaa! Voinpahan hyvin palata parhaaseen ja elämyksellisimpään matkaamme jälkikäteen. Kirjoittelin eilen viikon aikana tapahtuneita juttuja ja ne tulevat tässä:

Kerron nyt ensin siitä Mnemban retkestä, josta puhuin viime viestissäni. Tuota… olimme käsittäneet retken hieman väärin. Meiltä vain kysyttiin kaikista lähtijöistä, olemmeko menossa kokopäiväretkelle vai sukelluskurssille (sama kurssi, jonka kävimme Darissa). Ihmettelimme, kun suurin osa päiväretkiporukasta oli lähdössä laitesukellukselle. Päättelimme, että tiemme eroavat jossain vaiheessa, mutta näinhän ei käynyt. Meidän lisäksemme snorklaamaan oli tullut eteläafrikkalainen viisihenkinen perhe, jonka lapsista kaksi oli teinityttöjä ja yksi kolmevuotias. Matkasimme puolitoista tuntia veneellä. Kun pysähdyimme lähelle kaunista Mnemba-saarta ja sukeltajat lähetettiin retkelleen, olimme vähän ihmeissämme kaikki. Myös tämä perhe oli käsittänyt, että olisimme menossa saarelle viettämään aikaa. Saimme vastaukseksi, että emme ole menossa saarelle lainkaan. Siellä vierailu maksaisi niin paljon. Myöhemmin selvitin, että koko Mnemba-saari on Mnemba Island Lodgen omistuksessa, jossa täysihoito maksaa henkilöltä $1500 /päivä.  Only for rich and famous! Hotelliasiakkuus siis mahdollistaa saarelle pääsyn.

 Meille osoitettiin lähistöltä atollin alueita, joissa voimme snorklata, ja lähdimme innoissamme veteen. Tuntui kuin olisi uima-altaaseen pulahtanut. Laitan myöhemmiin jos pystyn, yhden kuvan Eetusta snorklaamassa veneen vieressä, se on siis todellakin meressä! Meitä vähän jännitti snorklaus niin isoissa aalloissa, mutta huomasimme, että hyvinhän se onnistuu. Pienen matkan päästä veneestä meitä odotti vedenalainen valtakunta! Olimme kuin akvaariossa tai Nemoa etsimässä. Harmittaa, ettei meillä ollut minkäänlaista vedenkestävää kameraa todistusaineistoa varten. Näimme suurin piirtein yhtä paljon neon väreissään hohtavia kaloja kuin sukelluksellakin, nyt kuitenkin paremmin keskittyneenä näkemäämme. Ja huudellen ”Ooooh!” -huutoja snorkkeleihin! Yritin painaa mieleeni mahdollisimman tarkasti jokaisen kalalajin, jonka näin, jotta voisin jälkikäteen selvittää niiden nimet (nyt nettiyhteys on niin hidas, etten pysty selvitystyötä tekemään). Yhdessä kohdassa oli kuin kalojen autobaana, tuhansia kaloja menossa samaan suuntaan. Lähdimme mukaan kuin kaloina kalojen joukossa. Kalat eivät säikkyneet meitä yhtään, niitä olisi voinut napata kiinni, jos olisi halunnut. Ne näyttivät pitävän meitä itsestään selvyyksinä.

Snorklauksen jälkeen menimme veneeseen odottelemaan sukeltajia. Aallot löivät ja istua nökötimme ankkuroituneessa veneessä. Eipä tainnut olla ensisijaisesti snorklaajia varten tämä reissu tehty. Eteläafrikkalaisen perheen vanhemmat kävivät vuorotellen snorklaamassa, mutta teinitytöt eivät edes käyneet kuin uimassa veneen vieressä. En voinut mitään, mutta merisairaushan se taas iski! Hengittelin ja yritin saada itseni johonkin asentoon niin, että olisin mahdollisimman paikoillani. Aallot olivat suuret ja vene keinui yhä kovempaa. Huomasin, etten ollut ainoa huonovointinen. Perheen äiti oli ojentautuneena yli laidan ja yökkäili. Sukeltajien palatessa veneeseen, meille tarjoiltiin lounaspaketit. Hehheh. Eetu sai kyllä omansa syötyä (kokeneena merenkävijänä ei enää mitään ongelmia pikkupaateilla), mutta itse en pystynyt edes katsomaan omiin eväisiini. Huomasin, että teinitytötkin jättivät syömättä, hiljenivät ja kalpenivat. Lounaan jälkeen veneemme lähti kohti toista sukelluspaikkaa. Matkalla näin jotain kauempana, jonka pian joku muukin todisti oikeaksi. Hain evähän se siellä aallokoissa! Menimme kuitenkin tuosta aallokosta turvallisemmille vesille. Sukellusporukka lähti jälleen ja meillä oli mahdollisuus snorklata meille osoitetuilla paikoilla. Todella pettyneenä jouduin jäämään veneeseen hengittelemään muiden huonovointisten kanssa. Eetu lähti tekemään pienen snorklauksen yksinään. Omalta osaltani hukkasin rahaani ja aikaani. Turkoosina hohtava meri houkutteli samaan aikaan, kun tiesin, että siellä vedessäkin keinuu yhtä lailla. Odottelimme taas aallokoissa sukeltajia ja kalpenin entisestään. Sukeltajien palatessa aallot olivat kovimmillaan ja kumarruin jo yli laidan syljeskelemään ja hengittelemään. Se oli niin hilkulla! Voitin kumma kyllä pahimman hetken, kun vene lähti käyntiin ja oloni parani palatessamme rantaan. Veneessä olisi muuten ollut saatavilla matkapahoinvointilääkkeitä, mutta muistin malarialääkityksen tuoteselosteesta maininnan jostain pahoinvointilääkkeestä, joka ei sovi yhteen sen kanssa, joten jätin väliin. Aika maani myyneenä jouduin pohtimaan, onko itselleni enää minkäänlaisesta sukelluksesta mitään iloa.

Illalla oli vuorossa Kendwa Rocksin Beach Partyt, jossa oli tarjolla edulliseen hintaan ihan täydellistä grilliruokaa! Kala on muuten täällä todella herkullista, maku ja koostumus muistuttavat ennemminkin lihaa. Enimmäkseen tarjolla on ollut kuningasmakrillia. Juhlissa esiintyi afrikkalainen tanssiryhmä, joka oli niin ihana, että piti välissä juosta huoneeseen hakemaan kamera ja perillä todeta surullisena, että akku on loppu! Esitys oli minulle yksi matkamme kohokohdista. Pisti ihan vedet silmiin! Ohjelma jatkui akrobaattien esityksellä, joka sekin oli jälleen käsittämätön. Korkealle kattoon ylettyviä ihmispyramideja ja ennen näkemättömiä voltteja. Loppuillasta dj soitti aika huonoa musiikkia, jota yritimme vähän käydä tanssimassa. En ymmärrä, miksi tanssilattialla ei olisi voinut soida samat afrikkalaiset rytmit kuin esityksissäkin. Pelkkää number one dance hittiä hitin perään ”meitä turisteja” varten.

Kendwasta siirryimme pariksi yöksi Matemween, Sansibarin itärannikolle, jossa meillä oli varaus Keys Bungalows -nimiseen majoituspaikkaan. No nyt oli sellainen majoitus, että sai meiltä pisteet! Pieni, suloinen paikka bungaloweineen, rento ja ystävällinen tunnelma ja kivasti sisustettu reggae-baari, joka toimi respana, aamiaispaikkanamme, ravintolana, kahvilana ja pubina. Miinuksena tosin oli se, että ranta ei ollut oikein uimiseen soveltuva. Se oli pitkälle vaihtelevasti matalaa ja aallot murtuivat yli 500 metrin päässä rannasta. Rannikon olemus ei kuitenkaan ole Matamwessa ongelma, sillä Mnemba-saari on hyvinkin lähellä, venematkan päässä. Meiltä heti kysyttiinkin, kiinnostaisiko snorklaus Mnemban atollilla. Kieltäydyimme alkuun, sillä olimmehan siellä jo olleet huonolla menestyksellä. Matamwesta tehty reissu olisi kuitenkin yli puolet halvempi kuin Kendwasta tehty, maksaisi suunnilleen saman kuin snorklausvälineiden vuokra ja matka snorklauspaikalle kestäisi vain puolisen tuntia… Pohdiskelumme jälkeen päätin uhmata merisairautta ja sanoa ” joo!” uudelle snorklaukselle Mnemban kehäriutalla.

Lähdimme snorklausretkelle seuraavana aamuna. Vesi on rannassa vähän korkeammalla aamuisin, joten veneeseen pääsi melko rannasta. Myös aamuiselle retkelle yksi syy ovat delfiinit, joita voisi olla mahdollista nähdä todennäköisemmin tuohon vuorokauden aikaan. Atollilla oli saapuessamme kuitenkin paljon muitakin snorklausveneitä ankkuroituneena, joten delfiinit olivat varmasti häippäisseet jo ajat sitten, mikäli olivat sinne edes silloin eksyneet. Keskityin koko venematkan siihen, että nythän en merisairastu. Aallot olivat myös pienemmät, mikä helpotti asiaa. Tästä tuli paras snorklauksemme! Yksi veneessä olleista kavereista lähti oppaaksemme, jolloin meilläkin oli rohkeutta mennä reilusti pidemmälle veneestä ja saimme nähdä kaikki parhaat paikat. Taisimme nähdä suunnilleen samat kalat kuin aikaisemminkin, mutta tuli hyvä kertaus. Lajeja on niin paljon ja ne ovat kaikki niin erikoisia, että niitä voi olla vaikea painaa mieleensä.

Matemwessa saimme kunnolla levättyä. Nukuimme pitkiä yöunia ja päivällä luimme vain kirjoja. Sain vihdoin tilaisuuden lukea loppuun yhden huonon kirjan, jonka otin matkalle mukaan, jotta pääsisin siitä eroon. Säät vaihtelivat pilvisen ja paahteen välillä ja parit sadekuurot todistimme myös. Matemwen ranta oli tunnelmaltaan epätodellinen. Rannikko tuntui olevan koko pituudeltaan ihan hiljainen, mitä nyt siellä täällä veneitä ja kalastajia. Meri pauhasi kaikkialla. Missään ei oikein ollut mitään verrattuna Kendwaan.

Majoituksemme oli todella rentouttava, tai olisi ollut lukuun ottamatta erästä miestä, joka jostain syystä valitsi minut silmätikukseen. Tämä mies vietti aikaansa rannalla, majoituspaikkamme muurin toisella puolella, saattoi seistä paikallaan ja tuijottaa häpeilemättä meihin päin. Eetu kävi miehen tokalla tuijotuskerralla kysymässä, että onkos hänellä jotain asiaa. Mies oli puhunut jotain epäselvää Mnemban snorklauksesta niin kuin kaikki muutkin rannalla vastaan tulevat ihmiset. Jossain vaiheessa kävelimme rannalla, kun tuo mies tuli tervehtien luoksemme ja tuli kävelemään hiljaa väliimme. Yritimme jotain jutella miehelle, mutta emme oikein ymmärtäneet hänen puheestaan mitään. Jossain vaiheessa hän vain sanoi ”heipat” ja lähti. Aamiaisella istuimme muurin viereisen pöydän ääressä, jolloin mies taas ilmestyi ihan lähelle tuijottamaan. Hetken kuluttua muurin päälle ilmestyi käsin tehty pienoismalli purjeveneestä. Mies oli mennyt etäisyyden päähän veneelle istumaan ja sieltä jatkoi tuijotustaan. Siirtelimme aamiaistarvikkeita niin, ettei mies päässyt tuijottamaan meitä. Baarin työntekijä käydessään pöydässämme kysyi, oliko purjevene tuolta mieheltä, osoittaen tuijottelijan suuntaan. Hän kehotti meitä kieltäytymään ostamasta häneltä mitään. Hän kertoi miehen olevan mieleltään sairas. Myöhemmin näin tuon miehen kävelevän rannalla puhuen yksinään. Loppuaikanamme tuijottelijaa ei enää juuri näkynyt, johtuiko mahdollisesti baarin ovella päivystävästä vanhemmasta herrasmiehestä, joka hätyytteli meitä moikkailevat lapsetkin pois asiakkaita häiritsemästä.

Tänään olemme siis viettäneet päiväämme hieman toisenlaisessa Stone Townissa, nimittäin nyt ramadanin aikaan. Ihmiset ovat pukeutuneina parhaimpiinsa, useita ravintoloita on suljettu ja osa ravintoloista avaa ovensa vasta 18.30, jolloin aurinko on laskenut. Auringon laskun aikaan olimme kattoterassilla, kun normaalia rukouskutsua seurasi kova hälytysääni ja sen jälkeen jotain ihmeellistä ja taianomaista. Kaikkialta kuului sitä kaunista laulantaa, joka kuuluu rukoiluun. Lähes koko saari rukoili kaikkialla, samaan aikaan.  Hetken päästä hotellimme joku vanha herra tuli terassin keittiöön valmistamaan illallistaan ja näytti maailman onnellisimmalta ateriansa jälkeen.

Tulimme tänään melko aikaisin takaisin hotellille lepäämään, sillä ”toutit” (swahiliksi ”papasi”) kävivät todella hermoillemme. Tyypit olivat ärsyttävän liimautuvaisia ja jopa hieman aggressiivisia, ja meillä oli työtä keksiä keinoja selviytyäksemme niistä. Toimivimmaksi ennaltaehkäiseväksi ratkaisuksi, nähdessämme toutin lähestyvän, olemme keksineet, että puhun suomea Eetulle kiivaaseen tahtiin tuijottaen häntä tiukasti silmiin samalla kun kävelemme eteenpäin. Suomen kielihän kuulostaa muille siltä, kun joku olisi aika vihainen. Kuuma ilma, paljon vaatetta ja jatkuvat keskusteluidemme keskeyttelijät kaduilla saivat meidät tänään uupumaan ennen aikoja ja jättämään kaupunkihulinat sikseen. Huomenna uusi yritys.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *