Valo

” Vie sävel muiston, niittyjen luo
Niin palaa mieleen taas onnen aika tuo
Taas puron muistan ja loisteen auringon
Taas niitty vihrein mun mielessäni on
Vie sinun luokses tie niin huoleton ”

 

Siitä on aikaa, todella paljon aikaa, mutta tässä ollaan nyt. Tuntuu samaan aikaan niin hurjalle, että vatsaa vääntää kuin olisi suurimmalla vuoristoradalla. Tuntuu kevyeltä, vaikka olen ääriäni myöten täynnä erilaisia, uusia ja vahvoja tunteita. Koitan kasata ajatukseni ja ymmärtää, olla kiitollinen ja onnellinen. Vuosia olen ajatellut sinua ja sitä, kuinka tässä käy.

On heinäkuu, tavallinen vehreä itäsuomalainen kesäilta. Auringonsäde kutittelee lämmöllään ihoa samalla kun veden virta keinuttaa laiturin nokkaa. Istutaan siinä aivan vierekkäin pehmeiden räsymattojen vuoraamalla sateenkaarisillalla. Olen täällä ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan, mutta sinulle paikka on tuttu jo vuosien takaa. Vaikket sano sanaakaan, kuulen hymystäsi pehmeän, lempeän äänen, joka saa minut aina tuntemaan suunnatonta onnea ja ylpeyttä. Ajan raon takia ehdin unohtaa sen äänen valon, mutta nykyään kuulen sen vaikket sanoisi sanaakaan. Tässä istuessa puristan kättäsi niin lujaa, kuin lapsi rakasta nalleaan. Niin lujaa, että voin tuntea käsistäsi elämän juonteet ja sydämen sykkeen. Huomaan pitäväni välillä niin lujaa, että sormeni painautuvat kätesi ihosi pintaan jättäen valkoiset jäljet, joten hellitän otettani hieman. Vain hieman.

Toisin kun ohjelmassa, jossa ikävän voimasta toista ihmistä etsivät puoliskot kohdatessaan kysyvät kaiken, me istumme laiturilla hiljaa. Kaikesta ajan aiheuttamasta kuopasta huolimatta, ollaan hyvin samanlaisia kuin silloin, vaikka näytät tänään eriltä. Nostat katseesi kohti auringon laskun horisonttiin ja minä vilkaisen kasvojasi vanhentuneita, taivaan sinisiä silmiä ja tummaa tuuheaa tukkaa, johon kesän lempeä tuuli pehmeästi tarttuu. Valokuvasta poiketen, ei kasarilasit ole nojaamassa nenänvarteesi, enkä minä ole enää viisi vaan kolmekymmentä.

Lasken katseeni takaisin käsiin omiin, jotka kätkevät tiukkaan otteeseen vahvan kämmenesi. Auringon viime säteet värjäävät kaiken punaoransseihin ruskan sävyihin. Oma ihonikin näyttää ruskettuneelta. Avaan kädet tutkivasti, kuin käsistäsi sen kaiken näkisin. Mietin, millaista se oli, millainen isä sinä olit ja millaista se olisi ollut minulle. Millainen mahdatkaan olla nyt. Suljen kädet kuin piilottaisin arvokkaimman aarteen ja nojaan pääni olallesi. Tapahtui tulevaisuudessa mitä vaan, tässä ja tämä hetki on hyvä, ellei täydellinen. Tämä on se, jonka haluan säilyttää muistoissani aina. Aurinko on jo melkein laskenut, suljen silmät ja tunnen, kuinka pääsi laskeutuu nojaamaan päätäni vasten.

 

” Pois on jo niityn vihreys kai
Ei puro virtaa pois päivänvalo sai
En enää koskaan kai löytää häntä voi
Ken mulle kerran niin suuren ilon soi
Yö niityt vihreimmät mustiksi loi ”

 

-T