Tarinoita elämästä

13.6.2016 irenei

Olennaisinta

Raotan varovasti silmiäni. Lonkkaani koskee, minun on pakko kääntyä selälleni. Makaan nuhjuisen vuokramökin paperinohuella vaahtomuovipatjalla ilman vaatteita, makuupussi potkittuna mytyksi sängyn jalkopäähän. Huone on liian valoisa ja hieman ahdaskin. Matkatavaramme peittävät lattiatilan lähes kokonaan. Huoneen seinät ovat kovalevyä ja hutiloiden maalattu, mutta kaikesta huolimatta huuleni kaartuvat hymyyn. Sisälläni on täydellinen rauha. Kuuntelen mieheni hiljaista tuhinaa ja kärpäsen surinaa keittiön ikkunalla. Kaikki on hyvin ja mihinkään ei ole kiire. Olen tässä ja nyt ja millään tämän huoneen ulkopuolisella asialla ei juuri nyt ole mitään merkitystä.

Olemme saarella Perämerellä. Minun henkilökohtaisessa paratiisissani. Rannalle rakennettu, lähinnä työmaaparakkia muistuttava mökki on nuhjuinen ja huonosti varusteltu, mutta olennaisinta ei olekaan modernit mukavuudet vaan se rikkumaton rauha. Aamulla herätessä en kuule naapureita enkä liikennettä, hoitamattomat asiat eivät välittömästi valtaa mieltäni. Täällä ollessa kaupunkikodin pesemättömät ikkunat ja yrityselämän solmimattomat kontaktit ovat saavuttamattomissa. En voi niille mitään vaikka haluaisinkin. Puhelimeni on kolmatta päivää suljettuna käsilaukussani, jonka olinpaikasta en ole ollenkaan varma. Enkä välitäkään.

Täällä en tehokkuudella ja nopeudella ole mitään sijaa, vesi on kannettava kaivosta ämpäri kerrallaan ja puut haettava liiteristä. Tiskaamista varten pitää keittää vettä kattilassa ja huussiin meneminen vaatii joka kerta hieman rohkeutta. Nautin silti joka hetkestä.

Ruoka valmistetaan nuotiolla. Ritilän päällä paistetaan kasvisvartaita ja lihaa, sekin on eräänlainen ohjelmanumero. Ruoka syödään rannalle kannetun pöytäryhmän ääressä ja sitä kehutaan joka kerta vuolaasti. Jokaisella aterialla ihmettelemme kuinka hyvältä voikaan ulkoilmassa nuotiolla valmistettu ruoka maistuakaan. Jotenkin aidommalta.

Päivät saarella kuluvat pienten askareiden parissa. Erilleen mökistä rakennettua puusaunaa lämmitetään kahdesti päivässä, sieltä juostaan suoraan mereen vilvoittelemaan. Yhtenä päivänä kannoin rannalle tyynyjä ja vilttejä. Makasimme siinä peitekasassa useamman tunnin, kaivellen välillä kylmälaukusta lisää juomista.

Se saari ja sen rannalla oleva kurja pieni mökki ovat minun paratiisini. Siellä olen läsnä, rauhallinen ja täydellisen onnellinen. Siellä minulla on vain rakkaat ihmiset, sauna ja katto pään päällä. Ainoastaan ne olennaisimmat asiat. Mitään muuta en haluakaan.

Paluumatkalla nojaan autolautan kaiteeseen ja annan merituulen sekoittaa hiukseni. En ole haikea tai surullinen joutuessani poistumaan saarelta, olen vain äärimmäisen kiitollinen että minulle on suotu mahdollisuus viettää aikaa sellaisessa paikassa niin lyhyen matkan päässä kotoa. Se saari on rikkaus, siellä olen aina kokenut ainoastaan tyyneyttä ja onnellisuutta.

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Mieli

9.6.2016 irenei

Äitini

Menen avaamaan oven valmiiksi vanhemmilleni ja palaan olohuoneeseen. Tietokoneeltani kuuluu rauhallista jazzia ja häiden vieraskirja on levällään sohvapöydällä. Olin kirjoittamassa siihen runoja vieraiden luettavaksi. Olin ajatellut antaa jazzin soida ja runojen väsäämisen näkyä, hieman kiusallanikin. Yhtäkkiä se kuitenkin alkaa tuntua tekotaiteelliselta, liian tarkoin harkitulta. Asetelma on kuin näyttämö, jolla haluan osoittaa olevani taiteellinen, hengellinen ja pohdiskeleva. Sellainen ei sovi vanhempieni maailmankuvaan.

Sammutan musiikin koneelta ja siivoan nopeasti vieraskirjan pois näkyviltä. On oltava tavallisempi, suorasukaisempi, käytännöllisempi. Vieraskirjan piilotan, koska siitä paistaa rakkaus ja lämpö, jota koen tulevaa miestäni kohtaan. Äitini pitää kaikkea sellaista lapsellisena teeskentelynä. Hän nai isäni nuorena, koska isä niin toivoi. Äitini ei omien sanojensa mukaan koskaan ole todella rakastanut isää, ei ainakaan semmoisella hempeilevällä tavalla. Ei sellaisella tavalla että suukottaisi ohimennen tai katsoisi lempeästi. Ei todellakaan sellaisella tavalla että hakisi kädellään toisen kättä kävellessä. Minä rakastan omaa miestäni kaikilla näillä tavoilla. Äidin mielestä se on teatraalista ja liioiteltua. Tuomittu loppumaan ennen kuin oikeastaan ehtii alkaakaan.

Saavuttuaan olohuoneeseemme, äiti alkaa määrätietoisesti tuhota pistaasipähkinöitäni. Isä istahtaa odottavan näköisenä nojatuoliin. Nämä ihmiset eivät osaa vain istua ja rupatella. Vähintään kahvia pitää olla, että olisi edes jotain tekemistä. Älä syö sitä suolaa, valitat vain taas turvonneita nilkkoja, komentaa isäni ja äiti lopettaa napostelunsa. Hetken päästä äiti nousee ylös ja lähtee kiertämään asuntoamme. Vaistomaisesti alan miettiä mitä olen jättänyt lojumaan työhuoneeseen ja makuuhuoneeseen. Sänky on petaamatta, aikuisella ihmisellä. Kirjoja on pinossa lattialla, vaikka kirjahyllyssä olisi tilaa. Äidin katse porautuu pöytäliinaani, hän ei sano mitään, mutta tiedän että on yliampuvaa ja räikeää olla kirjavan maton lisäksi vielä Marimekon pöytäliinakin.

Äidin kiertäessä minun raivoni kasvaa. Patoan sen sisääni kuten tavallista, puran sitten illalla miehelleni. Näin minä aina toimin. En minä ala kouluttaa aikuista ihmistä, joka ei itse näe omissa toimissaan mitään väärää. Kai minä ärsytän äitiäni. Pitäisi olla selkeät rutiinit, käytännönläheinen ajattelu ja vittumainen työ. Pitäisi kai olla enemmän kuin hän ja mennä vähemmän tunteella. Ei saisi niin ilmiselvästi nauttia punaviinin lorauttamisesta pastakastikkeeseen tavallisena maanantai-iltana tai venyttää aamujaan loikoilemalla yöpaidassa. Pitää vain hoitaa asiansa ja olla tekemättä numeroa itsestään.

Illalla vanhempieni jo mentyä, hengitän syvään ja aloitan oman vuodatukseni. Tätä kehää me varmasti kierrämme hamaan loppuun asti. Minä ja minun äitini.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe