Äitini
Menen avaamaan oven valmiiksi vanhemmilleni ja palaan olohuoneeseen. Tietokoneeltani kuuluu rauhallista jazzia ja häiden vieraskirja on levällään sohvapöydällä. Olin kirjoittamassa siihen runoja vieraiden luettavaksi. Olin ajatellut antaa jazzin soida ja runojen väsäämisen näkyä, hieman kiusallanikin. Yhtäkkiä se kuitenkin alkaa tuntua tekotaiteelliselta, liian tarkoin harkitulta. Asetelma on kuin näyttämö, jolla haluan osoittaa olevani taiteellinen, hengellinen ja pohdiskeleva. Sellainen ei sovi vanhempieni maailmankuvaan.
Sammutan musiikin koneelta ja siivoan nopeasti vieraskirjan pois näkyviltä. On oltava tavallisempi, suorasukaisempi, käytännöllisempi. Vieraskirjan piilotan, koska siitä paistaa rakkaus ja lämpö, jota koen tulevaa miestäni kohtaan. Äitini pitää kaikkea sellaista lapsellisena teeskentelynä. Hän nai isäni nuorena, koska isä niin toivoi. Äitini ei omien sanojensa mukaan koskaan ole todella rakastanut isää, ei ainakaan semmoisella hempeilevällä tavalla. Ei sellaisella tavalla että suukottaisi ohimennen tai katsoisi lempeästi. Ei todellakaan sellaisella tavalla että hakisi kädellään toisen kättä kävellessä. Minä rakastan omaa miestäni kaikilla näillä tavoilla. Äidin mielestä se on teatraalista ja liioiteltua. Tuomittu loppumaan ennen kuin oikeastaan ehtii alkaakaan.
Saavuttuaan olohuoneeseemme, äiti alkaa määrätietoisesti tuhota pistaasipähkinöitäni. Isä istahtaa odottavan näköisenä nojatuoliin. Nämä ihmiset eivät osaa vain istua ja rupatella. Vähintään kahvia pitää olla, että olisi edes jotain tekemistä. Älä syö sitä suolaa, valitat vain taas turvonneita nilkkoja, komentaa isäni ja äiti lopettaa napostelunsa. Hetken päästä äiti nousee ylös ja lähtee kiertämään asuntoamme. Vaistomaisesti alan miettiä mitä olen jättänyt lojumaan työhuoneeseen ja makuuhuoneeseen. Sänky on petaamatta, aikuisella ihmisellä. Kirjoja on pinossa lattialla, vaikka kirjahyllyssä olisi tilaa. Äidin katse porautuu pöytäliinaani, hän ei sano mitään, mutta tiedän että on yliampuvaa ja räikeää olla kirjavan maton lisäksi vielä Marimekon pöytäliinakin.
Äidin kiertäessä minun raivoni kasvaa. Patoan sen sisääni kuten tavallista, puran sitten illalla miehelleni. Näin minä aina toimin. En minä ala kouluttaa aikuista ihmistä, joka ei itse näe omissa toimissaan mitään väärää. Kai minä ärsytän äitiäni. Pitäisi olla selkeät rutiinit, käytännönläheinen ajattelu ja vittumainen työ. Pitäisi kai olla enemmän kuin hän ja mennä vähemmän tunteella. Ei saisi niin ilmiselvästi nauttia punaviinin lorauttamisesta pastakastikkeeseen tavallisena maanantai-iltana tai venyttää aamujaan loikoilemalla yöpaidassa. Pitää vain hoitaa asiansa ja olla tekemättä numeroa itsestään.
Illalla vanhempieni jo mentyä, hengitän syvään ja aloitan oman vuodatukseni. Tätä kehää me varmasti kierrämme hamaan loppuun asti. Minä ja minun äitini.