On tärkeää aloittaa

Istun huonossa asennossa bogotálaisen viiden tähden hotellihuoneen sängyssäni ja yritän toipua edellispäivän lentohelvetistä. Vaikka vihaan lentämistä (tulet kuulemaan ne monet syyt vielä useaan otteeseen), on sen hyvä puoli se, että ehdin rauhassa kuunnella podcasteja joita en muuten malttaisi kuunnella, lukea sivukaupalla kirjoja joihin en muuten keskittyisi, ja tuijotella edessä istuvan selkänojaa kyllästymiseen asti sekavine ajatuksineni (osaisinpa oikeasti meditoida, olisi varmaan hyödyllistä). Töitä harvoin teen koneessa, koska harvoin on niiiiin kiire. Kiireen illuusioonkin palaan vielä toiste.

Olen Kolumbiassa työmatkalla, ja samalla reissulla käyn myös Perussa. Työskentelen suomalaisessa yliopistossa projektipäällikkönä kehitysmaihin suuntautuvissa ilmastoon, kestävään kehitykseen, uusiutuvaan energiaan, tulevaisuuden tutkimukseen, ja innovaatioihin keskittyvissä koulutus- ja tutkimushankkeissa. Olen melko nuori, 29-vuotias, mutta edennyt omasta mielestäni ihan mukavasti oman alan tehtäviin valmistumiseni jälkeen. En kuitenkaan ole pohjimmiltani kovin akateeminen sielu, senkin tulet ehkä huomaamaan. Koska olen varsin periaatteellinen ihminen ja mielestäni työn kuuluu tuottaa maailmaan mahdollisimman paljon hyvää pahan sijaan, pohdin usein omaa paikkaani. Olen kuitenkin todella onnellinen työstäni, sillä se on mahdollistanut paljon matkustelua ja viimeisimpänä omistusasunnon Käpylästä.

Vaikka omassa elämässäni asiat ovat paremmin kuin voisin toivoakaan, poden jatkuvaa ahdistusta. Yleensä mentaalinen pään seinään hakkaaminen johtuu laajoista globaaleista ilmiöistä ja niiden kerroksellisuudesta ja vaikeudesta, mutta ajoittain kohtaan myös melko monelle kolmekymppiselle tuttuja eksistentiaalisen kriisin läikähdyksiä (pitääkö niitä lapsia tehdä ja mitä tältä elämältään nyt oikeasti haluaa ja miksi vanhempani ovat yhä ärsyttäviä). Joskus mietin onko normaalia, että pelkistä arkipäiväisistä valinnoista saa niin suuren ongelman itselleen. Uskon vahvasti siihen, että kulutustottumuksillamme ja käyttäytymismalleillamme on merkitystä, ja että ilmiöt nivoutuvat väistämättä toisiinsa. Toisaalta tunnen oman panokseni vuoksi mitättömyyttä, sillä suurten muutosten aikaansaamiseksi tarvitaan hyvin paljon muutakin kuin ruohonjuuritason liikehdintää ja vegaanitrendejä.

Näitä monia ahdistuksen aiheita yritän purkaa tässä blogissa kahdesta syystä. Ensinnäkin, niin paljon kuin rakastankin ajaa mieheni mielen solmuun päivittäisellä vöyhkäämiselläni, saattaisi olla hyvä, että voin purkaa ajatuksiani jotenkin jäsennellymmin kuin kommentoimalla ytimekkäästi ”voi saatana” kuusi kertaa peräjälkeen johonkin whatsapp-ryhmässämme jaettuun kammottavaan uutislinkkiin mikromuovista tai elsalvadorilaisista naisvankiloista. Viimeinen sysäys kirjoittamiselle oli siis oikeastaan hänen. Toisekseen koen, että internet on pullollaan paitsi äärettömän tyhmiä ihmisiä (yes, I said it), myös äärettömän fiksua porukkaa. Itselläni on tietysti ainostaan fiksuja, korkeakoulutettuja, ja tiedostavia ystäviä! Koska monet itseäni kiinnostavat aiheet ovat vaikeita, en aina jaksa perehtyä niihin akateemisella pedanttiudella (ja turhaudun myös usein siihen ettei tiedeyhteisössä saa koskaan olla voimakkaasti mitään mieltä). Haluaisin puhua maailmaamme muokkaavista asioita kiinnostavasti ja helposti, mutta myös hieman kärkkäästi. Syvin toiveeni on, että oppisimme kyseenalaistamaan konventionaalisia valintojamme ja normejamme, ja että kestävyydestä tulisi läpileikkaava viitekehys kaikelle ihmistoiminnalle. Ilmiöiden kompleksisuutta ymmärtävä ja tulevaisuusorientoitunut ajattelu on parhaita asioita joita työni ja koulutukseni on minulle tarjonnut, ja haluaisin jollain tavalla päästä yliopistopoterostani ulos. Ajatuksieni jäsentämistä ja argumentoinnin pehmeyttä vielä harjoittelen, joten niistä, kuten myös itse substanssista, kuulen mielelläni palautetta.

Kai jotain muutakin kyllästyttää avokadokulhot ja syysmallistojen uutuudet? Pitäisikö meidän vihdoin alkaa puhumaan siitä mikä on olennaista? 

Tervetuloa Tärkeiden asioiden äärelle.

lentokoneruoka.jpeg

Yliopiston yhteistyömatkatoimisto ei ollut vienyt vegaanitoivettani perille, joten söin vastahakoisesti kermaista sienirisottoa lentokoneessa. Roskan määrä ahdisti niin paljon, etten ottanut toista ruokaa vastaan ollenkaan. Baby steps, my friend.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *