Hakuna Matata. Ei huolta.

Irtisanouduin töistä tasan viikko sitten. Hain opintovapaata puoleksi vuodeksi ja sitä ei voitu myöntää. Työnantaja olisi halutessaan saanut sitä kikkailtua vielä vuoden eteenpäin, mutta olin jo päättänyt, että jos opintovapaata ei myönnetä, otan omaa lomaa. 

Pelkään eniten sitä, että tuhlaan elämäni. Jos elämä on lahja, niin miksi tuntuu se arjen pyörittäminen olevan niin he-le-ve-tin raskasta. Aamulla raahaat vastahakoisen lapsen päiväkotiin otsasuoni sykkien, kun lapsen kengät hankaa ja pipo on huono ja hanskat on väärän väriset. Olet jo myöhässä aikatauluista ja kiiruhdat julkisilla kohti työpaikkaa ja matka kestää ja kestää. Olet niin äreä, tuli tiuskittua taas lapselle ja et edes huomenta ehdi työkaverin suusta kuulla, kun on jo joku akuutti asia odottamassa. Kiire. Teet työt reippaalla otteella ja niitä valuu vain koko ajan lisää ja lisää. On taas aika kiirehtiä kotiin ja kiirehtiä lapsi yöunille. Istut illalla sohvalla semitajuissasi ja huomaat, että kello on niin paljon, että on kiire lähteä nukkumaan, että ehtii taas huomenna hoitaa kaiken. Päivät yhtä samaa puuroa ja viikonloppuna ehdit ehkä vetää vähän henkeä ja sitten taas uudestaan. Tätä samaa päivästä päivään, että saat sitten kesällä hetken pidemmän vapaan ja sitten voit tehdä sen hetken mitä haluat.

Kesällä. Kesä 2017 oli peruttu säiden puolesta. Tällä valonmäärällähän sitä taas jaksaa yhden pitkän pimeän kylmän märän talven, ei lunta, vaan pientä yöpakkasta, joka sopivasti jäädyttää jalkakäytävät aamuksi hengen vaarallisen liukkaiksi ja iltapäivällä on kengät märät päivän aikana sulaneesta sohjosta. Hirveen pitkä tilitys lyhyestä asiasta. En ole talvi ihminen.

Mieluiten vanhana (jos sinne asti onnistuu elämään sairastumatta elintasosairauteen) muistelee onnellista (hullua!) elettyä elämää, eikä tylsää harmaata arkea, jossa ei tapahtunut kerta kaikkiaan mitään muistamisen arvoista. Jotain tässä tapahtui. Kun ajatus lähti itämään, niin sitten se oli menoa. Lähdetään talveksi Espanjaan, koko perhe. Mies, poika ja minä. Minä opiskelen avoimessa yliopistossa markkinointia, haen uutta innostusta ja inspiraatiota alaan, joka on rakas, mutta pirun raskas. Mies hoitaa lasta ja antaa minun opiskella. Molemmat sitten irtisanouduttiin.

Joku tarkoitus tässä oli, kun punnitsin vaihtoehtoina Fuengirolaa ja Torreviejaa, niin kaveri soitti (jonka kanssa viimeksi puhuin vuosi tai puoli sitten) ja kertoi olleensa Torreviehassa ja puolsi sitä. Samalla kertoi asunnosta, jossa oli silloin ollessaan majoittuneena. Samana iltana laitoin viestiä asunnon omistajalle ja kysyin varaustilannetta, sopi tulla samaan asuntoon vuokralle puoleksi vuodeksi. Maksoin heti varausmaksun. Torrevieja siksi, että vuodessa reilut 320 aurinkoista päivää. 320! Se on jo syy lähteä! Torrevieja, siellä on suomalaisia lapsiperheitä, skandikoulukin. Lapsella on suomenkielistä leikkiseuraa. Ja siellä on halpaa. Suolajärvien myötä terveellinen mikroilmasto. Söin keväällä 4 antibioottikuuria putkeen ja pari kuuria kortisonia poskiontelotulehduksen ja sitkeän korvatulehduksen takia. Ja sairastin jo kesälomalta palattuani poskiontelotulehduksen. Mitä mä täällä enää teen?

Kolme viikkoa työtä ja sitten se loppuu. Pari viikkoa aikaa vetää henkeä, jäädä kotiin lapsen kanssa. Lapsen kanssa pistetään juoksevat asiat kuntoon ja odotellaan, että mies vapautuu omista töistään. Asunto vuokralle, kissat kohti uutta osoitetta ja mars matkaan. Blogin halusin myös laittaa pystyyn, jos joku muu saisi innostusta, inspiraatiota ja rohkeutta toteuttaa unelmiaan ja vaikka ottaa pienen irtioton siihen turruttavaan arkeen. Teoriassa mulla pitäisi olla vielä miltei 25 vuotta työntekoa jäljellä, ehdin sitten maksaa tämän irtioton aiheuttamaan valtavan ja akuutin likviditeettivajeen? Keväällä sitten on kaikki ovet auki ja onkin auki sepposen selällään. Se on sitten sen ajan murhe. Henkisestä hyvinvoinnista voikin maksaa kalliisti, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin?