Kuka on tuo tyttö joka huutaa ja potkii?
Viime aikoina olen kirjoittanut tänne blogiin lähinnä kissajuttuja, mutta on meillä vielä se lapsikin. Ja toden totta mikä lapsi se onkaan! Elämä on helpottunut huimasti neidin itsenäistymisen myötä, mutta sillä on hintansa. Joskus muinoin sitä olisi kutsuttu uhmaiäksi, nykykäsitysten mukaan en tiedä miksi vaiheeksi tätä olisi soveliasta kutsua, joten käytetään vaikka sitä edellisessä postauksessa mainitsemaani sanaa otetaan-äidin-hermoista-mittaa-ikä.
Tämä viikko on ollut jokseenkin haastava. Neidillämme on kyllä ollut jos jonkinmoista minä-itse-vaihetta ja minua-ei-saa-komentaa-vaihetta, mutta tämän uuden vaiheen intensiteetti tuli vähän yllätyksenä. Pidän tärkeänä sekä ihmisten, eläinten että tavaroiden kunnioittamista, joten näen punaista kun pieni tuholainen repii kirjoista sivuja, pureksii palapelinpaloja hajalle ja irroittaa nukelta kädet. Tahallaan. Nyt loppuviikkoa kohden alkaa helpottaa, lähinnä koska tämä äiti on muistanut taas laskea kymmeneen, pitää naaman peruslukemilla ja hakea huutavan, sylkevän ja läpsivän lapsen rauhallisesti pöydän alta takaisin pukemaan päivävaatteita/riisumaan kenkiä/pesemään hampaita.
Minä en jaksa pitää kovin paljoa mitään turhia sääntöjä. Noudatan aika usein periaatetta choose your battles ja jätän sohvalla hyppimiset sun muut noteeraamatta. Nyt on ollut pakko tiukentaa linjaa, sillä lapsi ihan selkeästi hakee rajojaan. Jos niitä rajoja ei aseta siihen että varpaita ei pidetä ruokapöydällä eikä nenää niistetä äidin puseroon, niin pian pienen prinsessan vallanjanoa ei tyydytä mikään. Uskon, että tämäkin vaihe menee ohi, ja voimme pian palata elämään kuin pellossa, panostaen vain niihin oleellisiin sääntöihin.
Edelleenkin olen sitä mieltä, että ei-sanaa ei kannata viljellä jatkuvasti. Tai ainakaan itse en halua. Miksi turhaan kaivaa verta nenästään, jos asian saa samaan lopputulokseen vähemmillä itkupotkuraivareilla? Ja mikä tärkeintä, en halua sen kokevan inflaatioita. Silloin kun sanotaan ei, se myös tarkoittaa ei. Useimmiten yritän ”kieltää positiivisen kautta” eli esim. tulepa tänne sieltä. Noh, nyt se ei aina tepsi, vaan neiti selkeästi hakee niitä rajoja ja tekee juuri päinvastoin kuin toivotaan. Pitkää pinnaa siis kaivataan. Omaa hermostumistani hillitsee parhaiten se, että ajattelen lapsen ottavan minusta mallia. En halua että lapseni oppii ratkomaan ristiriitatilanteita karjumalla, joten puren kieltäni ja pakotan itseni rauhoittumaan vaikka tekisi mieli karjua pää punaisena että ”nyt ne saamarin housut jalkaan!” Perustelut ovat edelleen tarpeen ja ovat tärkeitä, jotta lapsi joskus ehkä ymmärtäisi toimintansa seuraukset paremmin. Nyt niitä perusteluja vaan ei voi alkaa lässyttää ihan joka väliin, sillä joskus pitää vain toimia.
Tänään olemme olleet neidin kanssa kahdestaan lähes koko päivän, ja olen yrittänyt panostaa toisaalta sekä rauhalliseen kotieloon ja rutiineihin kaiken edeltäneen reissaamisen jälkeen, ja toisaalta tarjoamaan hänelle yhteistä tekemistä ja huomiota, jotta sitä ei tarvitsisi hakea typerillä tempuilla. Siirtymävaiheissa on ollut havaittavissa pientä vastarintaa, mutta olen yrittänyt hoitaa pukemiset ja riisumiset mahdollisimman reippaasti mutta tekemättä niistä suurta numeroa. Tähän asti neiti on saanut esim. valita vaatteensa kahdesta äidin esittämästä vaihtoehdosta, ja se on toiminut hyvin. Se etu on nyt hetkeksi jäädytetty, sillä vaatteiden valinta menee nopeasti älyttömäksi pelleshowksi jossa ei ole päätä eikä häntää. Eikä lopulta yhtäkään puseroa päällä. Monille kaksivuotiaiden vanhemmille tämä tuntuu olevan arkipäivää, mutta minä katselen tulevaisuutta vaaleanpunaisten lasien läpi ja elättelen toiveita että tämä menee ohi nopeasti. Ainakin se on jo viikossa helpottanut, kun olen itse oppinut muokkaamaan käytöstäni tilanteeseen sopivammaksi, eli tavallaan jämäkämmäksi. Pari kertaa olen joutunut hakemaan lapsen kädestä pitäen takaisin tilanteeseen, esimerkiksi nostamaan isoisoäitinsä huivi pois lattialta. Toimi, eikä ole heittänyt yhtään vaatetta lattialle sen jälkeen.
On tässä iässä paljon aivan mahtaviakin puolia, kuten lisääntynyt mielikuvistus ja huumorintajun kehittyminen. Lisäksi neiti on vielä tarpeeksi pieni ollakseen äärettömän söpö. Pitäisi ehkä tehdä 2,5-vuotiskatsaus. :)
Tiivistetysti siis paras kasvatusneuvo itselleni on ”choose your battles”. Ja mieti, onko kyseessä periaate-taistelu vai oikea ongelma, ja kumman periaatteesta on tärkeämpi pitää kiinni, lapsen vai äidin.
Tsemppiä taisteluihin kaikkien ärsyttävän ihanien kaksivuotiaiden vanhemmille. :)
ps. Uhmaikä-pohdintaa alkuvuodesta Puutalobabyssä.