Kun olin raskaana, mietin, että toivottavasti sitten tykkään siitä lapsestani (joo,oikeasti kelailin tollaisia juttuja). Ja olin varma että en osaa/jaksa/viitsi leikkiä tai touhuta sen kanssa. Miten selviäisin kaikista sadoista kotipäivistä kahdestaan lapsen kanssa? Tässä muutama asia, joiden ajattelukin on aiemmin aiheuttanut henkistä pahaa oloa ja vellotusta, mutta joista on nyt tullut normaaliarkea.

• Vauvantuoksu. Vauvat haisee omituiselle, käyneelle maidolle ja sinappikakalle.
  -kuinka kävikään: Mikään maailmassa ei tuoksu niin hyvälle kuin oman mussukkani tukka! Voisin viettää kaikki päivät nenä sen hiuksissa. Nuuh!

• Lastenlaulut. Joo, on niitä tosi hauskojakin, osaa on hauska lauleskella aikuisenakin. Ja ne ihanat, joita äiti/mummo lauloi minulle kun olin lapsi. Oih <3 Mutta että itse lauleskelin kaikenmaailman järjettömiä rallatuksia päivästä toiseen, EEIII.
  -Kuinka kävikään: ”pullero pallero, punainen kana, punainen kana, potpotpotpotpot pot.” ”Heppulikeppuli, kuka on täällä, heppulikeppuli heijaaaaa!” ”Pikkukoira laulaa hau hau hau, pikkukoira nauraa hau hau hau” jne. Ja hauskaa on, sekä lapsella että äidillä, oikeasti.

• Vieressä nukkuminen. Siis mehän ei todellakaan oteta mitään puklunhajuista pikkupotkijaa meidän sänkyyn. MEIDÄN sänkyyn. Todellakin heti alusta asti omaan sänkyyn, mä tarvitsen oman rauhan yöllä.
  -kuinka kävikään: jo sairaalassa pikkuneiti nukkui vieressä. Ja kahden tunnin välein toistuvat imetykset sujuvat biljoona kertaa helpommin kun lapsi on valmiina vieressä. Ja tsiisus, luulinko oikeesti että vastasyntyneen vauvan kanssa olisi omaa rauhaa???

• Mummoni oli kuulemma sanonut äidilleni että ”se ei ole äiti eikä mikään joka ei osaa vaihtaa vaippaa sylissään”. Joskus toki saattaa tulla eteen tilanne jossa ei ole hoitopöydäntapaista saatavissa. Mutta eihän se ole mitenkään mahdollista, siis ei mitenkään! Tarvitsee ainakin viisi kättä, ainakin!
  -kuinka kävikään: Osaan. Ihan kahdella kädellä.

• Pihaleikit. VIHAAN lasten kanssa ulkoilua. Pikkuveljeni ovat minua reilusti nuorempia, ja jokaviikkoinen pakkopulla oli lähteä niiden kanssa ulos jotta isäpuoleni sai katsoa rauhassa formuloita.
  -kuinka kävikään: Vihaan formuloita ja vihaan pihaleikkejä. Edelleen. Traumoja? Menettelee jos mukana on joku äitikaveri jonka kanssa jutella.

• Ruokasotkut. Kaikenlainen liissaantunut ruokasotku on ällöttävää! Mieluummin siivoan vessoja kuin kosken likaisiin astioihin. Siis yöök! Luulin että romahdan henkisesti kun koittaa kiinteisiin opettelu. Ainakin siirrän sitä mahdollisimman myöhään jotta lapsi oppisi mahdollisimman nopeasti.
  -Kuinka kävikään: Meillä sormiruokaillaan. Minun aloitteestani. Eikä ole siistiä puuhaa. Kuvatodisteita täällä.

• Univelka. Kuolen siihen. En selviä. En vain pysty. 
  -kuinka kävikään: En kuollut. Selvisin. Tiukkaa se teki, ja välilllä tekee edelleen. Minun elimistöäni ei ole tehty yövalvomisiin eikä aikaisiin aamuherätyksiin, mutta olen hengissä. Parin kahvikupillisen jälkeen jopa ihmismäinen.

• Äidinrakkaus. Onko sitä olemassa? Olen kiintynyt kissoihini niin vahvasti, että enköhän kiinny siihen lapseenkin. Onhan se kuitenkin oma lapsi.
  -kuinka kävikään: (Alku oli aika väsyttävää, ja meni kuin sumussa, mutta nykyisin) Rakastan omaa lastani enemmän kuin mitään muuta! Voisin vain istua sen sängyn vieressä ja tuijottaa kun se nukkuu. Maailman suloisin näky! Samoin kaikki uudet asiat ovat kuin lottovoittoja. Kun pikkuiselle puhkesi eka hammas, olin haljeta onnesta! (siis oikeesti, hammas… ei sitä voi järjellä selittää)

Klisee. Monet asiat täytyy itse kokea ennenkuin niitä voi ymmärtää. Superklisee: niin on äitiydenkin kohdalla.

Unohtuiko listasta joku? Miten teillä, oletteko törmänneet samanlaisiin ajatuksiin?