Miten ihanaa onkaan haaveilla tulevaisuudesta. Kaikki ihana vielä edessä, mahdollinen perhe, rakkaus, oma koti. Ja kamalaa pelätä mitä se voi olla pahimmillaan. Mitä jos ei tulekaan raskaaksi. Mitä jos sairastuu. Mitä jos jää yksin. ​

Miksi minä ajattelen niin paljon tulevaa? Voi miksi on niin vaikea nauttia tästä hetkestä. Elämä on nyt eikä vasta kesällä. 

Tuntuu, että todella elän yhtäaikaa mennyttä, tätä hetkeä ja tulevaa, eikä se todellakaan toimi. olen kokoajan ylikuormittunut ja aivoni väsyvät. Kiukuttaa, itkettää ja hämmentää. 

Menneessä on paljon asioita, jotka on rikkonut mun luottamuksen elämään. Silti. Samaan aikaan tiiän olevani pirun vahva. Selviän mistä vaan. Ja nyt mulla on rakas, joka on selvinnyt vielä vaikeammista paikoista kuin minä. Eikös me yhdessä olla voittamaton tiimi? 

Tulevaisuus pelottaa. Ymmärrettävää kyllä, mutta sitäkään ei auta etukäteen murehtia. Kaikki aikanaan. Kyllä elämä kantaa. 

Voi elämä. Päästä minut näistä ajatuksista. Ja anna mulle levollinen mieli. 

En usko silti mihinkään ennen kuin se on varmasti tässä. Toivon kyllä ja ihan mahdottoman paljon parasta. 😀