Mihin minä luotan?
Miksi luottaminen on niin uskomattoman vaikeaa? Erityisesti silloin, kun on kyse todella tärkeästä ihmisestä?! Aina miettii kaikkea turhaa ja epäilee ja myrkyttää sillä elämäänsä.
Vastaus: ehkä siksi, että minua on käytetty ja heitetty menemään, taas käytetty ja todettu turhaksi, rikottu, säretty, viety luottamus.. Olen menettänyt rakkaita ihmisiä, menettänyt ilon elämästä, uskon kaikkein hyvinpään.
Ei ihme, että en aina jaksa luottaa. Ei ihme, että luottamus tuntuu siltä kuin asettaisi itsensä kallion kielekkeelle ja huutaisi ”tönäise mut alas”. Mistä minä voin tietää, ettet sinäkin vain ota minusta haluamaasi ja kyllästyttyäsi heitä vain olan yli? Mistä minä voin enää erottaa mikä on rehellistä välittämistä, kun olen kaikkeni ennenkin antanut ja silti jäänyt yksin.
Tänään, kun yksin vuoteessani makaan, näen kuitenkin toivon. Sinä edelleen uskot rakkauteen ja minä näen sinussa aitoa välittämistä ja sitä haavoittuvuutta mitä minussakin on. Sinä pelkäät samaa mitä minä vaikken ikinä luottamustasi pettäisi. Siksi minä uskallan. Vielä kerran luotan. Uskon, toivon ja rakastan. Haluan uskoa, että olen kohdannut hänet joka on minun arvoiseni.
Ja vaikka tämä rikkoontuisi, minua lohduttaa ajatus, että olen ennenkin selvinnyt ja ennenkin korjannut itseni. Ja silti vieläkin luotan ja uskon hyvään.
Ei anneta menneiden pilata tätä. Rakas.