Minä ja tähteni

Esittelin itseni teille näköjään jo viime elokuussa, mutta jostain käsittämättömästä syystä nimeltä epävarmuus jätin postauksen julkistamatta. Tässä se nyt tulee, minä ja ajatukseni elokuussa 2016.

On huvittavaa, miten pitkään oon haaveillu blogin kirjottamisesta ja nyt kun se on mahdollista pää on tyhjänä ajatuksista. Yritän kuitenkin kertoa teille jotain itsestäni ja elämästäni ennen kun pääsen jos pääsen kunnolla bloggaamisvauhtiin.

“Shoot for the moon. Even if you miss, you’ll land among the stars.”

Muutaman viikon päästä muutan Tukholmaan. Koko tämänhetkinen elämäni kääriytyy tähän lauseeseen niin hyvässä kuin pahassa — jopa blogin perustaminen liittyy tähän vääjäämättä lähestyvään tapahtumaan enkä osaa päättää vihaanko vai rakastanko sitä.

Olen asunut Tukholmassa ennenkin, viime syksynä. Muutin sinne opiskelemaan alaa, jota rakastan. Kun kerron opiskelevani Ruotsissa, yleensä minulta kysytään miksi menin sinne ja osasinko ruotsia erityisen hyvin ennen muuttoa. Lähdin, koska en halunnut jäädä. Kotona minulla oli työpaikka, jossa en voinut olla sekuntiakaan ylimäärästä ja murtunut sydän. Ruotsia en puhunut sen paremmin kuin kukaan muukaan suomalainen.

Rakastin Tukholmaa, vihasin koulua. Muutin takaisin kotipaikkakunnalleni maaliskuussa, luin Suomen yliopiston pääsykokeisiin ja koko ajan vannoin, etten jalallakaan astu enää Tukholman yliopistoon. Kun laitoin pääsykoesalin oven kiinni perässäni, tiesin että lähden takaisin länsinaapuriin. 

Viime syksy oli masentava ja yksinäinen. Tällä kertaa minulla on toimintasuunnitelma. Aion taistella, että opiskeluvuosistani tulee mukavat vaikka en päässytkään sinne mihin halusin. Tämä blogi kertoo siitä.

Suomeen jää perhe, poikaystävä, haaveet hyvistä arvosanoista ja Helsinki. Tukholmassa odottaa tähdet.

Miten syksy sitten meni? Lyhyesti sanottuna kaikki pelkoni olivat turhia ja pärjäsin paremmin kun ikinä uskalsin unelmoida.

Suhteet Oma elämä Opiskelu

Pystyn kun uskallan

Olin vuodenvaihteessa työntekijänä nuortenleirillä, jonka päätteeksi leiriläiset saivat miettiä mitä kivaa tai tärkeää leiristä on jäänyt mieleen. Tiivistin omani yhteen lauseeseen: Pystyn kun uskallan. Vasta sanottuani tämän ääneen, tajusin miten mahtava ajatus se oli seuraavaa vuotta ajatellen. Muutama päivä leirin päättymisestä meninkin pelkäämääni uusintatenttiin (jonka olin jo jättää välistä) tämän ajatuksen voimalla ja huomasin sen voiman.

Kun tein viime syksynä blogin, oli tarkoitukseni alkaa kirjoittaa ahkerasti yhteiskunnan epäkohdista, ajankohtaisista asioista ja elämästäni. Sitten sain ajatuksen, joka kyti päässäni neljä kuukautta: en osaa kirjoittaa. Jatkoin paljon mieluummin tällä puolella ruutua pysymistä lukien blogeja ja uutisia kolmella kielellä ja olin niistä sanaakaan sanomatta, jotta en vahingossakaan kirjottaisi yhtään epäonnistunutta virkettä.

Viime viikolla keräsin faktat muistikirjaani ja kumosin päässäni olevat väittämät:

–       ”En osaa äidinkieltä.” Olen kirjoittanut äidinkielen ylioppilaskirjoituksista vain muutama vuosi sitten korkeimman mahdollisen arvosanan.

–       ”En harrasta enää kirjallisuutta.” Kun en osannut lukea, minulle luettiin ja kun opin lukemaan, en ole lopettanut. Luen edelleen päivittäin useita kymmeniä tai jopa satoja sivuja, vaikka kaunokirjallisuus onkin vaihtunut faktaan.

–       ”En ole journalisti ja siksi tekstini ei ole hyvää tai julkaisukelpoista.” En tarvitse kaikkiin tekemiini asioihin korkeakoulutusta kyseiseltä alalta.

–       ”Muut ajattelevat, että kirjoitustapani on outo.” Jokaisen kirjoitustapa on erilainen. Minun kirjoitustapani ei ole sen huonompi kuin muidenkaan.

–       ”En osaa kirjoittaa blogitekstejä.” On äärimmäisen harvinaista, että jonkun taidon osaisi enne kuin on edes yrittänyt.

Pystyn jos uskallan. Pystyn kun uskallan. 

ps. Eilinen tekstini sai niin huikena vastaanoton (yksi tykkäys!!) että uskallan ehkä kirjoittaa huomenna jotain itsestäni

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä