Pystyn kun uskallan

Olin vuodenvaihteessa työntekijänä nuortenleirillä, jonka päätteeksi leiriläiset saivat miettiä mitä kivaa tai tärkeää leiristä on jäänyt mieleen. Tiivistin omani yhteen lauseeseen: Pystyn kun uskallan. Vasta sanottuani tämän ääneen, tajusin miten mahtava ajatus se oli seuraavaa vuotta ajatellen. Muutama päivä leirin päättymisestä meninkin pelkäämääni uusintatenttiin (jonka olin jo jättää välistä) tämän ajatuksen voimalla ja huomasin sen voiman.

Kun tein viime syksynä blogin, oli tarkoitukseni alkaa kirjoittaa ahkerasti yhteiskunnan epäkohdista, ajankohtaisista asioista ja elämästäni. Sitten sain ajatuksen, joka kyti päässäni neljä kuukautta: en osaa kirjoittaa. Jatkoin paljon mieluummin tällä puolella ruutua pysymistä lukien blogeja ja uutisia kolmella kielellä ja olin niistä sanaakaan sanomatta, jotta en vahingossakaan kirjottaisi yhtään epäonnistunutta virkettä.

Viime viikolla keräsin faktat muistikirjaani ja kumosin päässäni olevat väittämät:

–       ”En osaa äidinkieltä.” Olen kirjoittanut äidinkielen ylioppilaskirjoituksista vain muutama vuosi sitten korkeimman mahdollisen arvosanan.

–       ”En harrasta enää kirjallisuutta.” Kun en osannut lukea, minulle luettiin ja kun opin lukemaan, en ole lopettanut. Luen edelleen päivittäin useita kymmeniä tai jopa satoja sivuja, vaikka kaunokirjallisuus onkin vaihtunut faktaan.

–       ”En ole journalisti ja siksi tekstini ei ole hyvää tai julkaisukelpoista.” En tarvitse kaikkiin tekemiini asioihin korkeakoulutusta kyseiseltä alalta.

–       ”Muut ajattelevat, että kirjoitustapani on outo.” Jokaisen kirjoitustapa on erilainen. Minun kirjoitustapani ei ole sen huonompi kuin muidenkaan.

–       ”En osaa kirjoittaa blogitekstejä.” On äärimmäisen harvinaista, että jonkun taidon osaisi enne kuin on edes yrittänyt.

Pystyn jos uskallan. Pystyn kun uskallan. 

ps. Eilinen tekstini sai niin huikena vastaanoton (yksi tykkäys!!) että uskallan ehkä kirjoittaa huomenna jotain itsestäni