Valmistuin kasvatustieteen maisteriksi Turusta viisi vuotta sitten. Olen tehnyt opettajan hommia Suomessa opintojen aikana sijaisena, ja viimeiset neljä vuotta täällä Jenkeissä sekä osa-aikaisena musiikinopettajan ja sijaisena että alakoulun luokanopettajana. Tällä hetkellä pidän ensimmäistä kertaa elämässäni äitiyslomaa, ja teen osa-aikaisesti musiikinopettajan hommia.

Vaikken juuri nyt pyöritäkään omaa luokkahuonetta, tämän viikon ajankohtaiset asiat ovat silti tulleet lähelle. Tänään Uudenmaan varhaiskasvattajat suorittivat ulosmarssin poliittisena mielenilmauksena tekeillä olevaa varhaiskasvatuslakia vastaan. Huomenna taas kotiosavaltiossamme Arizonassa on julkisten koulujen ”walkout”, jossa protestoidaan opettajien olematonta palkkaa (toiseksi alhaisin koko Yhdysvalloissa, 49/50 osavaltiosta) sekä minimaalista summaa, joka oppilasta kohtaan investoidaan lukuvuoden aikana. (Vertailun vuoksi: oppilasta kohden investoidaan noin 7 500 dollarin suuruinen summa vuodessa, kun taas vangeille on budjetoitu hulppeat $22 000 vuodessa – suunnilleen saman verran, kuin esimerkiksi Alaskassa ja New Yorkissa budjetoidaan oppilasta kohden). Opettajan palkka on täällä niin alhainen, että suuri osa kollegoistani tekee kesäloman tai jopa kouluvuoden aikana sivutöitä.

Arizonassa koulukulttuuri on monella tavalla hyvin erilainen kuin Suomessa.

Päivät ovat 8 tunnin mittaisia eskareista alkaen, ja se koko aika opiskellaan eikä nukuta esimerkiksi päikkäreitä tai leikitä ulkona. Välitunteja on kaksi: kerran aamulla plus ruokavälkkä. Opettajat saivat omassa koulussani 45 minuutin tauon, jonka aikana tuntisuunnitelmat piti tehdä. Muuten päivän aikana opettaja on niin intensiivisesti luokkansa kanssa, että on onnekas jos vessassa ehtii käydä. Pääosin suunnittelu- ja kokeenkorjaus ym. paperihommat piti tehdä 8 tunnin koulupäivän ulkopuolella. Palkallisia vapaapäiviä tai sairaslomaa on niin vähän ettei niillä juuri juhlita. Äitiyslomaa olisin saanut _palkattomana_ työnantajalta 6 viikkoa! Sitten olisi pitänyt laittaa lapsi hoitoon. Tämä oli kai heistä loistotarjous, sillä minua ei sentään olisi potkittu pestistäni pihalle. Sanomattakin selvää, että en kirjoittanut sille vuodelle työsopimusta vaan jäin kotiin vauvan kanssa. 

Luokanopettajavuoteni aikana totuin tekemään töitä lähes kellon ympäri. Olin aamulla ensimmäisenä luokassa ja iltapäivällä viimeinen lähtijä, ja sen ohella vein usein tuntisuunnittelu- ja arviointihommia kotiin. Sunnuntai-iltaisin istuin lähes poikkeuksetta Pinterestin ääressä sekä opetusmateriaalien ympäröimänä suunnittelemassa tulevaa kouluviikkoa, printtaamassa monisteita ja uutiskirjeitä, ideoimassa mahdollisimman toiminnallisia aktiviteetteja, vastaamassa vanhempien sähköposteihin, dokumentoimassa työnantajalle tulevan viikon tuntisuunnitelmia ja niin edelleen ja niin edelleen. Käytin järkyttävän määrän rahaa oman luokkahuoneeni sisustamiseen, jotta seinillä olisi kivoja oppiaineisiin liittyviä julisteita ja oppilailla interaktiivisia oppimateriaaleja. Vanhemmat joutuvat myös lukuvuoden alussa käyttämään satoja dollareita siihen, että luokkahuoneisiin ostetaan kyniä, kumeja, tusseja, liituja, papereita, kartonkeja, kansioita, saksia, liimoja, antibakteerisia wipeseja, käsidesiä ja muita tykötarpeita. Lukuvuoden aikana vanhemmat lahjoittavat paljon muutakin opetusmateriaalia luokkahuoneen tarpeisiin – joskus jopa ruokaa, koska täällä valitettavasti on paljon lapsia, joille vanhemmat eivät pysty pakkaamaan eväitä kouluun. 

Tätä taustaa varten kukaan ei varmaankaan ihmettele, miksi Arizonalaiset opettajat ovat vihdoin nousseet barrikadeille ja vaativat tuntuvaa rahallista parannusta koulutukseen. Opettajat ansaitsevat huomattavan korotuksen, joka kompensoisi edes vähän lukemattomiin työtunteihin uhrattua työmäärää, ja oppilaat ansaitsevat oppimisympäristön, jossa on riittävästi tarvittavia materiaaleja. Ei ole millään tasolla hyväksyttävää, että joissain kouluissa on jopa vessapaperista pulaa.

Huomisen ulosmarssin tunnus on #RedForEd. Liikkeen tarkoitus on herättää päättäjät siihen, miten osavaltiokohtaiset budjetit kannattaa suunnitella. Ongelmallista on se, että tähän asti kaikki opettajille luvatut palkankorotukset ja oppilaiden materiaalikustannuksiin luvatut rahat ovatkin päätyneet hallintohenkilöstön ja poliitikkojen taskuun. Äänestäjät ovat turhautuneita, koska luvassa on todennäköisesti uusi turha veronkorotus, josta siitäkään ei päädy pennin hyrrää oikeaan kohteeseen. Tämän vuoksi osa vanhemmista on raivon partaalla, koska opettajien lakon ei odoteta tuottavan toivottua lopputulosta. 

Itse kuitenkin peräänkuulutan sitä, millä muulla keinolla opettajien sitten tulisi ajaa palkka-asiaa? Opettaja tuskin saa aikaan henkilökohtaista palkankorotusta istumalla rehtorin kanssa palkkaneuvotteluun, koska julkisen viran palkat maksetaan verovaroilla valtion pussista. Eivät ne rahat rehtorin taskussa ole. Nyt on kovisteltava päättäjiä, joiden hallussa tilipussin narut ovat.

”I am going to homeschool!”

”Teachers are greedy liberals who brainwash our kids with their political agendas and march for gun control!”

”Education isn´t even a community issue, it is a family and individual issue!”

”Most teachers are grumpy and lazy and basically overqualified babysitters.”

”The whole walkout thing is childish.”

Tällä viikolla olen joutunut kuuntelemaan ihan naurettavia kommentteja siitä, kuinka opettajat ovat rahanahneita omaneduntavoittelijoita, jotka käyttävät lapsia sätkynukkeinaan palkka-asiassa, yrittäen vedota ihmisten tunteisiin. Lapsia kun tähän asiaan ei saa sotkea!

Kysynpähän vaan, miten lapset voidaan jättää tämän yhtälön ulkopuolelle, kun lapsethan ovat koko lakon keskiössä? Opettajat tietävät oman arvonsa, ja haluavat pitää huolen siitä, että a) jaksavat itse tehdä työtään palamatta loppuun ja b) lapset saavat parhaan mahdollisen koulutuksen joka heille kuuluu. Opettajien kutsuminen rahanahneiksi on sitä paitsi ihan naurettava väite: kliseisesti opettajuus on kutsumusammatti, eikä sitä kukaan varmasti rikastuakseen tee. Kaikki tuntemani ammattikasvattajat tekevät työtään täydestä sydämestään, lasten etu edellä. He puhuvat oppilaista ”lapsinaan”, ja joskus joutuu työkavereiden kanssa keskustellessa jopa erikseen kysymään, että puhutko nyt koululapsistani vai kotilapsistani. 

Koulutus on mitä suurimmassa määrin koko yhteisön asia, jota on tuettava. Moni vanhemmista uhoaa aloittavansa kotikoulun, mutta harvalla on siihen käytännössä mahdollisuutta tai rahkeita ryhtyä. Loppupeleissä harva voi jättäytyä töistä kotiin opettamaan, ja ne jotka siihen leikkiin ryhtyvät, eivät tajua millainen määrä taustatyötä, suunnittelua ja organisointia opettamiseen liittyy. Suurin osa siis mieluummin ulkoistaa opetuksen alan ammattilaisille, koska joutuvat todennäköisesti hiljaa itselleen myöntämään, ettei tämä ollutkaan ihan niin helppoa kuin voisi kuvitella. 

Olen joutunut kuuntelemaan erittäin ajattelemattomia ja ignorantteja kommentteja siitä, kuinka opettajan tutkinto on turhaa liberaalia hömppää ja varsinainen korinpunontatutkinto, jolla ei tee tosielämässä yhtään mitään. Eihän siellä koulussa mitään järkevää kuitenkaan tehdä, katsellaan vaan piirrettyjä ja lähetetään varsinaiset tehtävät kotiin vanhempien huoleksi. Ja lapsen opettaminen kotona on hyvin yksinkertaista: lätkäisee sille vaan kirjan käteen ja sanoo että alotapa tuosta.

Näille kommentoijille olen todennut, että ole hyvä vaan, ala kotiopettamaan lastasi. Tee se oman 40-tuntisen työviikon päälle palkattomana, niin alat päästä lähelle niitä tuntimääriä, mitä keskiverto-opettaja täällä viikossa paiskii. Ja tottahan toki sinä sen omalle jälkikasvullesi teet ihan ilman mitään korvausta! Siinäkin saat kivaa esimakua siitä, millaista on paiskia monta duunia yhtä aikaa, jotta pystyt maksamaan viikon ruokaostokset ja katon pään päälle. 

Hartaasti toivon, että tämän lakon tulos on toivotunlainen, ja kasvatusalan ammattilaiset saisivat vihdoin ansaitsemansa palkankorotuksen sekä vanhempien tuen ja kunnioituksen.

Heillä on kirjaimellisesti käsissään meidän lastemme tulevaisuus.