Watch out, mammat on irti!
Kesän 2014 kohokohta Suomeen pääsyssä oli se, kun pääsimme lähimpien ystävieni kanssa jo vähän perinteeksi muodostuneelle Tallinnan reissulle. Jos nyt pari kertaa toteutunutta reissua voi perinteeksi sanoa 😉 , mutta ehkä tämä kertoo siitä, että tästä matkasta muotoutui jo ensimmäisen kerran jälkeen tulevia vuosia ajatellen toistuva traditio. Olemme kaikki kahden pienen lapsen äitejä, jotka ovat viettäneet viimeiset vuotensa tiiviisti opintojen ja äitiyden ristivedossa. Vuosi sitten meistä kaksi valmistui, tulevana keväänä olisi viimeisenkin muskettisoturin vuoro. Sanomattakin selvää, että pienten lasten äitiys, töissäkäynti, opiskelu ja kodin pyörittäminen käy välillä kauniisti sanottuna haastavaksi. Siksi näitä reissuja tarvitaan.
On ihanaa saada lapselta unentuoksuinen aamuhali, kuunnella vatsasta asti kuplivaa naurunrätkätystä ja saada posket täyteen vesisuukkoja. Arki koostuu kuitenkin paljolti niistä hetkistä, kun tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Niitä tragikoomisia hetkiä, kun tajuaa, että minullahan on yhden kiukuttelevan taaperon sijaan kaksi: terrible (almost) two´s and three´s. Turhautumisia, kun lukemattomista kielloista ja kurinpitoyrityksistä huolimatta yksivuotias upottaa naskalinterävät hampaansa säälimättömästi isosiskon käteen päivä toisensa jälkeen. Epätoivoa, kun kolmen vuoden yövalvomiset eivät tunnu helpottavan milloin hampaidentulon, kuivaksiopettelun tai painajaisten vuoksi. Ja sitten tulee se päivä, kun huomaa käyttäytyvänsä kuin äiti jopa omalle puolisolleen. (Yhtenä päivänä nimittäin pilkoin mieheni ruoka-annosta pienenpieniksi suupaloiksi, ja puolivälissä vasta tajusin, että ehkä hän haldaa tämän ihan itsekin.)
Olin siis loman tarpeessa.
Aloitimme siis reissun menemällä ensin Helsinkiin ystäväni luokse yökylään. Mies ja lapset olivat lähteneet evakkoon, jotta saimme pitää rauhassa pyjamabileet ja valmistautua seuraavan aamun aikaiseen lähtöön. Ehdimme illalla käydä tekemässä pitkän maailmanparannuslenkin merimaisemissa, jonka jälkeen odotti kuuma suihku ja herkkuillallinen. Hyvä ruoka, seura ja musiikki venytti iltaa pitkälle aamuyön tunteihin. Vuoden kuulumisia ei ihan ehditty käydä sen illan aikana läpi, joten oli pakko jossain vaiheessa siirtyä siskonpetiin ja saada unta kupoliin. Aamulla peilistä katsoivat kolme zombia varsin kunnioitettavine silmäpusseineen. Ilma oli kylmä, joten piti varustautua lämpimin neulein, nahkatakein ja huivein. Onneksi laivalla odotti herkuista notkuva buffetti, jonka äärellä ehdimme heräillä parisen tuntia ennen Tallinnaan saapumista.
Buffetissa ei valitettavasti tarjottu juomakelpoista kahvia, joten laivan rantauduttua suunnistimme ensitöiksemme metsästämään lattea. Nyt kun Tallinnaa on muutamaan otteeseen jo aika perusteellisesti kierrellyt, päätimme ottaa maissaoloajan ihan rauhassa vailla pakonomaista tarvetta juosta tuli takaliston alla paikasta toiseen. Kahvilassa taisi vierähtää ainakin tunti, jos ei kauemminkin. Se aika taisi kuitenkin tulla tarpeeseen, jotta raskaat luomet saatiin auki ja päivä käyntiin!
Kofeiinitankkauksen jälkeen suunnistimme (yllätys yllätys) kaupoille haahuilemaan. H&M ei yleensä kuulu omiin suosikkeihini ihan jo kehnon laadun ja täyteen ahdetun liiketilan vuoksi, mutta päätin käydä siellä kuikuilemassa Conscious Collectionin antimia. Tällä kertaa CC ei tarjonnut minun vaatekaappiini mitään tarpeellista täytettä, mutta sen sijaan tein pari ihanaa löytöä, joista toisen taisin jo esitellä blogissani täällä. Kesän käytetyimpiin vaatteisiin kuulunut sinivalkoraidallinen mekko on tainnut jäädä esittelemättä täällä blogin puolella, mutta instagramista se löytyy kunniakkaasti ensimmäisestä kuvasta. (@hanne.rose)
Kaverit väsyivät odottamaan innokasta shoppailijaa…
”Siis mitä mä nyt teen?! Otanko mä nää? Mahtuukohan toi S oikeesti mun päälle, toi sinivalkoraidallinen ois niin paljon kivempi väri…”
H&M:n jälkeen käytiin vielä pyörähtämässä perinteiden mukaisesti Rotermannin Pull&Bearilla, Bershkassa ja Stradivariuksessa. PB:ltä löysin kropatut farkut, jotka myös näkyvät tuossa ylempänä linkkaamassani postauksessa. Muuten pankkitilin saldo sai olla ihan rauhassa. Näiden pakollisten käyntien jälkeen suuntasimme ravintolaan lounaalle; vatsa alkoikin jo kurnia siihen malliin kaikista päivän fyysisistä suorituksista. En kuollaksenikaan muista tämän paikan nimeä, mutta se sijaitsi ihan vanhan kaupungin rajalla, lähellä Viru-hotellin hoodeja. Täällä vietimme niinikään useamman tunnin. Päätimme syödä ihan pitkän kaavan mukaan, ja voi pojat, se oli sen arvoista!
Tuoretta leipää, laadukasta oliiviöljyä, balsamicoa ja pippuria. Ilme kertonee kaiken.
Pääruokana filét mignon hollandeise-kastikkeella, tankoparsaa ja tryffelillä maustettua perunamuusia. Voi taivas, kun oli hyvää. Muistan tuon lihan suussasulavuuden edelleen.
Jälkkäriksi tilasin uteliaisuudesta monen hehkuttaman tarté tatinin, joka oli kyllä ehkä hienoinen pettymys. Ehkä itse olen kevyempien jälkiruokien ystävä, mutta voitaikinan rasvainen koostumus ei ehkä tämän raskaan ateriakokonaisuuden päälle ollut se kaikkein paras valinta. Olkoonkin, että annos oli kuorrutettu houkuttelevasti tuoreilla marjoilla. Ei se huono ollut, mutta ehkä vääräntyyppinen jälkiruoka tähän satsiin.
Tämän suloisen kahvilan terassille olisi tehnyt mieli jäädä pidemmäksikin aikaa. Harmi, että pilvinen ja kylmä ilma ei oikein houkutellut istuskelemaan ulkosalla – tähän kohtaan olisin voinut mielelläni ottaa yhden sellaisen heinäkuun hellepäivän, kiitos. Edellisellä Tallinnan-reissulla tämä talo oli ihan hylätty, ja oli ilo nähdä, kuinka tällainen miljöö oli hyödynnetty tunnelmalliseksi kahvilaksi. Toivon, että pääsisin tänne ensi kesänä uudestaan.
Jos minulla joskus on omakotitalo, sen puutarhasta tulee tällainen. (Pitää varmaan kutsua äiti paikalle, viherpeukalogeeni ei ole valitettavasti periytynyt äidiltä tyttärelle… Saan kaktuksetkin kuolemaan.) Nämä eriparituolit ja puutarhavalot ovat jotain sellaista, josta olen aina haaveillut. Kukista ja vihreästä talosta puhumattakaan.
Nämä tytöt <3
Päivä kruunattiin kävelyllä kukkakadulla. Tallinnassa on todella halpaa syödä ja shoppailla, mutta nämä kukat. Ah sentään. Harvoin Suomessa raaski ostaa itselleen siivouspäivän kunniaksi (tai noin muutenkaan) kukkia, mutta täältä olen ottanut tavaksi viedä kimpun itselleni ja toisen äidilleni, joka uskollisesti hoiti jälleen lapsenlapsensa maman hurvitellessa.
Illalla kotiin palasi väsynyt mutta onnellinen äiti. Virkistäytyminen sanan varsinaisessa merkityksessä on ehkä vähän kyseenalainen sanavalinta tässä kohtaa kaikkien yövalvomisien ja kävelemisien jälkeen, mutta ainakin uni tuli paremmin kuin aikoihin. En tiedä, mitä tekisin ilman näitä ihmisiä: ystäviä, jotka kannattelevat pystyssä silloin kun itse on valmis vain makaamaan ketarat ojossa, sekä äitiä, johon voi luottaa kuin kallioon. Ja no, olihan se ihanaa nähdä ne kaksi vaaleatukkaista pikkuriiviötä nätissä vastaanottokomiteassa odottamassa äidin paluuta.
