Uraäidin ikuisuuspohdintaa: olenko tarpeeksi?

”Äiti älä lähde!”

”Minä en ole Emman rakas. Minä en halua mitään typerää lapsenvahtia. Minä haluan että sinä jäät kotiin minun kanssa.”

 

Näissä tunnelmissa olen saanut monena aamuna lähteä töihin, kun kolmevuotias on jäänyt itkemään ovelle milloin daddyn, milloin lastenvahdin syliin. Iltapäivällä ovella on ollut vastassa kaksi pientä pellavapäätä innokkaina kuin pienet koiranpennut. Tänään normaalisti hyvin iloinen yksivuotias oli kuulemma herännyt päiväunilta itkemään lapsenvahtina toimivalle siskolleni, ”haluu mamma!” Normaalisti käyn töissä vain parina päivänä viikossa, mutta viime aikoina luokanopettajan sijaisuuksia on riittänyt lähes joka päivälle, oman musaopen pestin lisäksi. Toki on ollut hienoa saada lisää työtunteja, mutta samalla pitkä työputki alkaa näkyä pienenä kisaväsymyksenä: koti on enemmän ja vähemmän pommin jäljiltä, päivät ovat jatkuvaa juoksemista paikasta toiseen ja lapset säpsähtelevät jokaisesta ovenkolahduksesta tarkastamaan, lähtikö äiti taas jonnekin. Pienten lasten äidille nyt ei ole mitään uutta, ettei vessassakaan saa käydä rauhassa, mutta nykyään vessareissut alkavat saada jo koomisia piirteitä. Kerran kolmevuotias tuli hakkaamaan hysteerisenä ovea, ja minut löydettyään huokaisi hyvin helpottuneena: ”Minä tiesin että sinä olet taas karkuteillä.”

Välillä naurattaa, miten se ruoho aina onkin niin vihreää siellä aidan toisella puolella. Täysipäiväisenä kotiäitinä haikailin jatkuvasti kodin ulkopuolelle ”aikuiseen seuraan” ja ”oikeisiin töihin”, ja oikein nautin aikaisista aamuista, lounaan pakkaamisesta ja termoskahvista töihin ajaessa. Nyt taas ikävöin hitaita aamuja, sängyssä pötköttelyä ja pitkän kaavan mukaista aamiaista. Ja ei se keskipäivän päiväunihetkikään pahaa tekisi, töissä kun taukoja ei ole 20 minuutin lounastaukoa lukuunottamatta. Joskus oikein säälittää, kun lapset niin selkeästi ikävöivät äitiä kotiin. Työpäivinä sylittelyaikaa ei ole ihan loputtomasti, koska iltapäivät ovat yhtä hullunmyllyä (päivällisen kokkaaminen, syömingit, sali ja iltatoimet). 

—

Vähän jo aiemmassa postauksessani naljailinkin opettajan työn monille rooleille, ja nyt ajattelin raottaa kansankynttilän arkea teille aiheeseen vihkiytymättömille. Ihan ensiksi, sitä kaipaamani aikuista seuraa ei ihan hirveästi alakoulussa ole tarjolla, kun päivät kuluvat enimmäkseen lapsiryhmien kanssa satunnaisia välitunteja lukuunottamatta. Loppujen lopuksi pienten oppilaiden opettaminen ei ihan hirveästi eroa pikkulapsiarjesta: ihan niitä samoja fraaseja tulee hoettua sekä kotona että töissä (eri kielillä tosin). 

”Are you paying attention?” ”Are you listening?” ”Did you hear me?” 

”Don´t put that in your mouth.” ”Don´t rock in your chair.” 

”Do you need to go potty?” ”If you need to get a drink or use the restroom, now is the time for that.” 

Toki myös: ”Good job!” ”Gimme a high-five!” ”Look at you!”

Opettajan työ on niin paljon muutakin kuin tiedonvälittämistä sekä opittavan asian läpikäymistä käytännössä ja erilaisin esimerkein. Se on alakoulussa myös paljon työrauhan ylläpitämistä, positiivisen ilmapiirin luomista, sekä keskittymiseen ja oppimiseen motivoimista. Hirvittävän paljon aivokapasiteettia kuluu myös kaikenlaiseen oheistoimintaan, kun opetus keskeytyy jatkuvasti erilaisten akuuttien tarpeiden vuoksi. Milloin jollakulla on vessahätä tai jano, toinen tarvitsee laastarin tai allergialääkettä, kolmas ei tule toimeen vieruskaverinsa kanssa, neljäs utelee mitä seuraavaksi tehdään, viides tarvitsee apua tehtävässä, kuudes unohtuu haaveilemaan omiaan, seitsemäs on unohtanut työvälineensä toiseen luokkahuoneeseen. Rehtorin tytär haluaa halipulassaan juosta toimistolle hetkeksi äidin syliin, ja joku on taas rikkonut nokkahuilunsa. Kaiken tämän kalabaliikin keskellä pitäisi jossain kohdassa saada kaikkien kahdenkymmenen huomio oikeaan asiaan ja saada heidät oppimaankin jotain. Joskus tekee mieli nostaa kädet ilmaan ja käskeä ottamaan vuoronumero. 

Enimmäkseen arki sujuu hienosti ja oppilaat käyttäytyvät hyvin. Säännöistä pidetään yleensä tarkasti kiinni, ja niiden rikkomisesta seuraa aina jotain. On kuitenkin päiviä, kun tarkkaankin mietityt tuntisuunnitelmat osoittautuvat surkeiksi, netti pätkii tai lapset hyppivät pitkin seiniä. Sellaisina päivinä meinaa itseltäkin tulla itku, kun tokaluokkalaisen sormi jää kipeästi oven väliin ja lapsi itkee hysteerisesti vessassa. Niistä hetkistä aina selvitään jotenkin, vaikka päivän lopussa tekee mieli lainata Harry Potterilta hormipulveria ja kadota hetkeksi toiseen todellisuuteen. Parasta työssä on kuitenkin se, kun lapsi onnistuu jossain odottamattomalla tavalla. Esimerkiksi tänään pienryhmämusiikin nuorimmat oppilaat (5-vuotiaat) ansaisivat nokkahuilukaratessa kaksi vyötä samana päivänä (ennenkuulumatonta!) ja toisen luokan erityislapsi soitti onnistuneesti ”Ostakaa makkaraa” sooloperformanssina koko luokalle. Eräänä päivänä nelosluokka lauloi Christina Perrin ”Human” -kappaleen niin hienosti, että kylmiä väreitä ei tarvinnut houkutella esiin. Samaisena päivänä kolmosluokan ujot piimät oppivat laulamaan Pharrel Williamsin ”Happy”:n äänissä.

Ihania ovat myös ne hetket, kun eskariryhmän pahin villikko tulee spontaanisti halaamaan käytävällä, tai kun pomo tulee kertomaan, että tutustumiskierroksella ollut oppilas oli valinnut koulumme nimenomaan mieleenpainuvan musiikkitunnin ansiosta. Ja on jotenkin liikuttavaa, kun kutosluokan pojat odottavat aivan into piukeana uutta nokkahuilukappaletta tai tempautuvat bodyrytmiikan mukaan.

—

Nyt harjoittelen kotona opettajan roolista irtipääsemistä. Olen kasvattaja sekä töissä että kotona, mikä hetkittäin on kyllä uuvuttavaa ja haastavaa. Mies välillä huomautteleekin, että hänelle ei tarvitse pitää joka asiasta minuutin monologia tai kehityskeskustelua, vaan hänelle voi kyllä puhua ihan kuin (jotakuinkin) täysjärkiselle, tasavertaiselle aikuiselle. Välillä kyllä puolitosissani mietin, pitäisikö opettaa taaperot viittaamaan tai antaa miehelle jälki-istuntoa viemättä jääneistä roskapusseista… Riitapukaritkin lähettäisin toisinaan ihan mielelläni rehtorin puhutteluun. Itselleni voisin ottaa jonkun taukotilan tai jäähypenkin kotiin, jossa voisin keräillä aivokapasiteettini ja kärsivällisyyteni viimeiset rippeet pitkän työpäivän jälkeen. 

Jos jonkun teistä lähipiirissä on opettaja, yrittäkää jaksaa. Nyt alan ymmärtää entistä paremmin opettajaäitiäni, jolla oli tapana linnoittaua työpäivän jälkeen keittiönpöydän ääreen puoleksi tunniksi lukemaan Hesaria tai Aku Ankkaa sekä nauttimaan teetä ja juustovoileipää. Hänestä ei tämän puolituntisen aikana irronnut enempää aivotoimintaa kuin ameebalta, ja vastaukset hänelle esitettyihin kysymyksiin muistuttivat lähinnä neardentalilaisen urahduksia. Nyt harrastan itse samaa ”nothing-boxiini” sulkeutumista, jolloin en ota vastaan yhtään tiedustelua perheen ruokapoliittisesta tilanteesta enkä pysty ottamaan kantaa minkäänlaisiin päivänpolttaviin kysymyksiin, jotka edellyttävät jotain muuta kuin yksitavuisia vastauksia. 

—

Työelämän ja kodin pyörittämisen yhdistäminen ei todellakaan ole mikään helppo nakki. Silti sitä tekee suurin osa ihmisistä. Olen nyt oppinut, että ainoa tapa selvitä hektisestä arjesta on laskea omaa vaatimustasoa: tällä hetkellä meidän perheen siisteysstandardit ovat madaltuneet melkoisesti, ja se on ihan ok. (Tai niin ainakin yritän muistutella itselleni niinä epätoivon hetkinä, kun imuri tukkeutuu kaikesta imemästään roskasta.) Yritän nyt keskittyä muistamaan, että minun arkeni on lasteni lapsuus.

Mitä haluan heidän siitä muistavan?