Asioita, jotka saavat minut tuntemaan itseni hyvin vanhaksi

Olimme viime viikonloppuna ensivierailulla kaveripariskunnan luona – tiedättekö, kun vuodenpäivät lupaa mennä käymään, eikä millään tahdo saada aikaiseksi? No, vihdoin pääsimme viettämään leppoisaa sunnuntai-iltapäivää noutoruoan ja seurustelun merkeissä lasten puuhatessa omiaan. Siinä tuli sitten ikä puheeksi, ja naureskeltiin, että mikä siinä onkin, kun sitä aina vaan tuntee itsensä elämässä niin keltanokaksi ja kaikki muut vaikuttavat niin kokeneilta ihan samoissa elämäntilanteissaan. Ensi kertaa havahduin siihen, että kaverini onkin minua monta vuotta nuorempi, ja olen aina jotenkin katsonut häntä äitinä ylöspäin, vaikka meillä on hyvin samanikäiset lapset.

Lähes päivittäin saan osakseni ihmettelyitä, kun liikun lapsosteni kanssa ihmisten ilmoilla. Monesti minua luullaan lastenvahdiksi tai lasteni isosiskoksi. Kaupan tädit ja puistojen äidit ovat välillä aivan ällikällä lyötyjä, kun kuulevat että lapset ovat ihan omiani. En tiedä onko kyseessä meikittömyys, pukeutumistyyli vai suomalaisten hyvin nuori look (se on se auringonvalon puute, iho säilyy nuorena!), mutta minua luullaan usein heittämällä 10 vuotta nuoremmaksi kuin olen. Huvittavin tilanne ikinä taisi olla se, kun kauppareissulla huomasin kolmen noin 15-kesäisen kundin ilmiselvät flirttailuyritykset, jotka katkesivat kuin seinään, kun he huomasivat minun lastaavaan autooni kahta taaperoa. ”Look, she´s got kids!”

Babyfacen takana on kuitenkin kohta päätähuimaavat 26 vuotta elämänkokemusta. Havahduin tähän, kun mieheni eilen kommentoi: ”Hey, have you realized that you´re turning 30 in four years?”

No en kyllä ollut. Eikä siinä mitään, ei minua kolmekymppisyys iän puolesta stressaa. Välillä vaan tuntuu, ettei ollenkaan ole vielä siinä pisteessä, missä kohta kolmekymppisen tulisi olla, vaikka paljon toki on saanutkin aikaan (pari lasta, maisterinpaperit ja vakityö on toki ihan hyvä alku) :D. 

Välillä kuitenkin saa muistutuksia siitä, että ei sitä enää ihan eilisen teeren poikia olla. Tässä muutama esimerkki, olkaatte hyvät.

 

1. Musiikinopettajana yritän rakentaa oppilaiden lauluohjelmistoa sekä vanhoista että uusista lauluista. Ainoa juttu vaan on se, että toisinaan ne minun mielestäni uudet laulut saattavat olla jo ihan menneen talven lumia. Ja toisaalta taas minulle itsestäänselvät klassikot ovat lapsille ihan hepreaa. ”Little Mermaid? Never heard.” Siinä vaiheessa kun lapset eivät tunnistaneet Elton Johnia ja ”Your Song” -kappaletta (aahh, Moulin Rouge…), menin kerrasta aika sanattomaksi. Titanicin tunnuskappalekin oli suurelle osalle oppilaista aivan tuntematon. Joo, fossiili mikä fossiili… Spaissarit menisivät varmasti oppilailta ihan yli hilseen.

 

2. Omistan vieläkin cd-levyjä. Ainoa ongelma on se, että en omista minkäänlaista kapinetta, joilla niitä voisi soittaa… Levysoitinta meillä ei ole, ainoastaan ipodin ja bluetooth-laitteen tunnistava BOSE-kaiutinjärjestelmä. Läppärissäkään ei ole cd-asemaa. Niin, ja tiesitkö, että CD on jo 33 vuotta vanha keksintö?

 

3. Nostalgianhuumassani koukutuin teininä lukemaani Roswell-sarjaan, kun löysin sen Netflixistä. Tämänkin sarjan kulta-ajoista on jo 15 vuotta. Siis, 15 vuotta! Muistan vieläkin, kun kaverini kouhkasivat tästä kuudennen luokan leirikoulussa – tosin itse en ollut nähnyt yhtäkään jaksoa. Mutta tunnusbiisin muistan vieläkin paremmin kuin hyvin – Didon Here with Me. 

 

4. MM-95! 

 

5. Muistan vieläkin sen, kun Raiderista tuli Twix, ja kieltäydyimme ostamasta koko suklaapatukkaa, koska se ei yksinkertaisesti maistunut enää samalta. (Pienen googlettelun tuloksena luin, että Euroopassa tätä tosiaan myytiin Raiderina pitkään, ja nimen vaihduttua Twixiksi myynti laski huomattavasti. Ha! Siitäs saitte!) Niin, ja karkista puheenollen… Oletko sinäkin ostanut karkkeja lähikiskalta irtona ”kymmenellä pennillä merkkareita” -tyyliin? 

 

6. Leikin lapsena kirkonrottaa, kymmentä tikkua laudalla ja nurkkajussia. Hypin ruutua, hyppistä ja twistiä. Nykylapset eivät näistä tiedäkään, kun on ipadit ja älypuhelimet. 

 

7. Muistan ajan, kun tapaamiset ja kyläilyt sovittiin etukäteen ilman mahdollisuutta perua niitä viime minuutilla tekstarilla. Sovitusta pidettiin kiinni, ja jos toinen osapuoli sattui olemaan pari minuuttia myöhässä, ei heti alettu viestittelemään puolin ja toisin kamalasta viivästymisestä. Välillä jotenkin naurattaa, kun miettii, että kyllähän ennen kännyköitäkin on haettu ystäviä ja perheenjäseniä junalta ilman panikointia asemalaiturilla puhelin kädessä. Naapurin lapset käytiin hakemaan ulos ihan ulko-ovelta, ei sinne mitään etukäteen soiteltu. Älypuhelimet ovat tehneet minusta entistäkin kärsimättömämmän: en kestä aikatauluviivästyksiä, ja joskus luen sähköposteja jopa ratin takaa liikennevaloissa. (Kaiken käytössä olevan ajan maksimointi????)

 

8. Muistan vähän liiankin hyvin sen ajan, kun nirunaruolkaimilla varustetut napapaitatopit, leveälahkeiset housut ja paksupohjaiset kengät olivat muodissa. Mieluiten tatuointikuvioisella kaulapantakorulla ja lörpähtäneellä konduktöörin lippalakilla asustettuna. MicMacin trumpettilahkeiset housut, fleecehupparit ja skeittisämpylät olivat kovinta huutoa. 

 

Tässäpä muutamia ysärilapsen muisteloita, olisi kiva kuulla jaettuja kokemuksia tai listan täydennyksiä! Jokaisella tietysti on omat muistonsa näiltä ajoilta, tässä vain muutamia poimintoja.

 

Nostalgian tuulahduksia viikonloppuun!