TOUKOKUU YLLÄTTI TYÖSSÄKÄYVÄN ÄIDIN
Nyt on kuulkaa vähän sellainen olo kuin silloin, kun bongaa Iltiksen lööpeistä otsikon ”Talvi yllätti autoilijat”.
Niin. No, siis kun ne vuodenajat vaihtuvat tasaisin väliajoin – mikä siinä on niin kovin uutta? Joka vuosi toukokuu tuntuu tulevan entistä nopeammin. Tänä vuonna toukokuu on erityisen kiireinen: on aivan järkyttävä kiire töissä (kevätmatineat ja -konsertit), orkesterin kanssa työstetään vuoden päätöskonserttia, valmistellaan siskon ja miehen parin sisaruksen valmistujaisia sekä odotetaan kuumeisesti kohta koittavaa Meksikon-matkaa. Tämän kaiken sählingin keskellä tajusin, että jaa-a, tänäkin vuonna olen se Vuoden Äiti -palkinnon ansaitseva mutsi, joka tajuaa suunnilleen edellisenä iltana, että huomenna on tyttären synttärit.
No en minä niitä oikeasti unohtanut, en vain jotenkin jaksanut paneutua mihinkään juhlien suunnitteluun. Joka ikinen kevät miehelläni on sata ja tuhat rautaa tulessa, niin tänäkin vuonna. Tiesin siis, että juhlien järkkäily jäisi taas täysin minun vastuulleni. En alun perinkään ajatellut järjestäväni mitään 20 lapsen kekkereitä, varsinkin kun sankari on vielä niin pieni. Silti juhlat monesti paisuvat aika isoiksi, vaikka varsinaisia pikkuvieraita ei olisikaan kovin montaa – meillä ainakin lastenkutsuille kutsutaan koko perhe.
Tiesin, että meidän asunnossamme emme juhlia tulisi pitämään, sillä tilaa on niin rajatusti. Harkitsimme puistosynttäreitä, mutta sää sattui olemaan niin paahtava, että loppujen lopuksi päädyimme poolpartyihin. Se taisi olla ainoa järkevä ratkaisu 40-asteisessa helteessä…
Olen onneksi jo oppinut vähän relaamaan juhlavalmisteluissa. Kävin hakemassa kaupasta parit ilmapallot koristeiksi, Happy Birthday -banneri oli tallessa jo viime vuodelta. Juhlamenu koostui perhospastasalaatista, ribseistä, hodareista, sipseistä, karkkilajitelmasta ja kotitekoisista cupcakeista. (Älkää nyt kuitenkaan kuvitelko, että olisin suhtautunut valmisteluihin ihan löysin rantein. Viime vuonna podin huonoa omatuntoa kaupasta ostetuista cupcakeista, joten tänä vuonna tein ne itse. Juhlia edeltävänä yönä kello yksi. Siinä sivussa esikypsensin ribsejä apukokkina toimineen siskoni pilkkoessa salaattiaineksia. Miehen yritin nakittaa vessanpesuun, mutta hän jostain kumman syystä kieltäytyi kunniasta: ”kuka hullu pesee vessoja yhdeltä yöllä?!” No minä. Terveisiä siivousneuroottiselle juhlanatsiäidilleni… Pus! :) )
Koska kutsut (tekstarit) lähtivät vieraille aika myöhään, paikalle saapui sunnuntaina kaksi sukulaisperhettä lapsineen. Ja oikeastaan se oli juuri passeli joukko! Lapset viihtyivät erinomaisesti ja aikuisetkin saivat seurustella ihan rauhassa gazebon varjossa. Välillä unohdan, että amerikkalaiset eivät tule juhliin syömään – niinpä ruokaa oli tälläkin kertaa ihan ylimitoitetusti. Lähinnä vieraat napsivat pikkusnackseja ja nautiskelivat kylmistä juomista. Cupcaket sentään maistuivat lapsille, ja ylijäämät vein seuraavana päivänä oppilailleni omien synttäreideni kunniaksi. Uinnin jälkeen tarjosimme vielä vieraille kahvit sisätiloissa lasten tuhotessa loput limpparit patiolla.
Nelivuotiaani oli merkkipäivästään aika tohkeissaan, vaikka juhlien suunnittelu äidin osalta ontuikin aika pahasti. Pikku-V kömpi silmät sirrillään sänkyymme synttäripäivän aamuna. Lauloimme hänelle onnittelulaulun, jonka jälkeen tyttö singahti peilin eteen ihmettelemään peilikuvaansa, josko nelivuotias peilikuva näyttäisi erilaiselta kuin eilen. Lahjaksi hän sai ylläolevassa kuvassa komeilevan Elsa-mekon ja siihen sopivan nuken, sekä kummitädiltään uudet Speedon kellukkeet (vanhat ovat jo kovassa käytössä hajonneet). Kummitäti oli pari päivää aiemmin sanonut itkevänsä, kun V:stä kasvaa iso tyttö. Siispä neljän vuoden kilahdettua mittariin, tyttö meni komentamaan kummitätiään: ”No itke nyt!” Täti lupasi itkeä vasta sitten, kun V menee kouluun.
Eli siis vuoden päästä syksyllä, niin kuin Amerikan malliin kuuluu! Yikes.
Nelivuotiaalla ei pahempia ikäkriisejä ollut, päinvastoin. Hän oli hyvin innoissaan siitä, että vuosia on tullut taas lisää mittariin.
Vähän meinasi naurattaa, kun sankari tuli juhlien jälkeisenä aamuna tassuttelemaan keittiöön minun keittäessä aamukahveja.
”Äiti. Olenko minä vieläkin näin monta vuotta?” (Näyttää sormilla neljää vuotta.)
Kyllä rakas. Vielä sellaiset 364 päivää.