Jussimeininkejä

 

Mikäli et seuraa minua instagramissa tai olet missannut tuuletuspostaukseni lentolippujen ostosta, niin tässäpä pieni tiedonanto: perheemme on saapunut Suomeen kesänviettoon! Mieheni tuli tänne jo toukokuun alussa töihin, ja minä ja tytöt lensimme tänne kesäkuun alussa kuukauden yksinhuoltajuuden jälkeen. Täällä on nyt oltu koko perhe koolla kolmisen viikkoa, ja nyt alkaa vähitellen tuntua siltä, että lomamoodiin on todella päästy.

Jotkut asiat eivät koskaan muutu, ja yksi niistä on juhannus. Silloin nimittäin sataa aina vettä. (Paitsi viisi vuotta sitten, kun juhlimme kahden onnellisen höpsön juhannushäitä.) Asiaan kuuluu myös villasukat ja takit. En nyt halua mitenkään kääntää veistä haavassa, mutta voin sanoa että lähes 30 asteen lämpöeroon tottuminen Phoenixin kuumuudesta kylmään Pohjolaan vei viikon jos toisenkin. Aluksi sain kuulla lapsilta seuraavia kommentteja: ”Äiti, minä niin tykkään tästä talvesta!” Juhannusaatonaattona itse asiassa leivoimme pikkutyttöjen toiveesta juhannuspiparit, sillä mummilla oli jäänyt pakkaseen joulusta piparitaikinaa. Vähän meinasi kyllä naurattaa, sään puolesta ulkona todella näytti Phoenixin joululta.

Silti emme antaneet hyytävän ilman lannistaa, vaan teimme kahden ystäväperheen kanssa suunnitelman viettää Helsingissä cityjuhannus. Kuusi aikuista, kuusi lasta. Grillausta, kokkoreissu saareen, lapset illaksi siskonpetiin ja lopuksi aikuisten illanviettoa myöhään yöhön.

 

 

Ilta alkoi Pitäjänmäessä ystäväperheen kotona, jossa katettiin pöytä koreaksi grilliherkuista. (Tai no, pikakelaus taaksepäin… Jos nyt haluatte oikein inhorealistisen kertomuksen illan kulusta, niin… Ai ette? No kerron kuitenkin. Illan ensimmäisen viiden minuutin aikana potty-treenattava tyttäremme päätti pissata isoon legolaatikkoon, joten kaikki kolme paikallaolevaa isää saivat sitten kylvettää noin kymmenen kiloa pikkulegoja alkuillasta… Sanomattakin selvää, että kaivoin siinä kohdassa suosiolla Liberot esiin. Pick your battles, niin kuin jenkit osuvasti sanovat…) Noniin, ja back on track. Menu koostui grillatuista vihanneksista, pekoni-sieni-aurajuustokääröistä, possupihveistä, salaatista, bataattiranskiksista ja tietysti juhannuksen kruunaavasta Brita-tortusta. Vatsat olivat tämän pikkutankkauksen jälkeen aika pinkeinä! Siinä sitten köllöteltiin tovi vatsan vieressä, kunnes oli aika pakata koko revohka kolmeen autoon ja jatkaa kohti satamaa ja Jet-Linen pikkupaattia.

 

Onnelliset ystävykset laivassa matkalla kohti Pihlajasaarta. Vaikka jouduimme jonottamaan kolmen lautan verran pääsyä laivaan, odotus meni yllättävän hyvin siihen nähden, että mukana oli kuusi vilkasta pikkuvilperttiä. Arvoimme jonossa jopa senkin, kuka on innokkain talviturkin heittäjä – kyseinen henkilö saisi sitten loikata ensimmäisen laiturilta tipahtaneen mukulan perään. :D No, onneksi pääsimme perille (ja poiskin) ihan kuivin vaattein!

Välillä nauratti, että ulkopuolisen olisi ollut kyllä tosi hankala päätellä, ketkä ovat kenenkin lapsia – lapsukaiset kun istuskelivat ihan suloisessa sekamelskassa milloin kenenkin sylissä. Jotenkin hurjaa, että ei olla taas vuoteen nähty, mutta jotain meidän pieninkin selvästi muistaa… Hän nimittäin istui ystäväni miehen syliin ilman mitään mutinoita, vaikka oli vierastanut jopa omaa isäänsä ensimmäisen viikon Suomeen tultuamme. 

 

Minulle Pihlajasaari oli ihan uusi tuttavuus. Saaressa oli upeat hiekkarannat, hauskat värikkäät uimakopit, ravintola-kahvila sekä hienot maisemakalliot. Porukkaakin oli ihan kiitettävästi paikalla Juhannuksen kunniaksi, mutta hyvin mahduimme kaikki talostelemaan saaren rannoilla ilta-auringon loisteessa. Lapsille oli luonnon leikkipuistojen lisäksi ihan omat leikkipaikkansa liukumäkineen ja kiipeilytelineineen, mikä osaltaan vähän helpotti villikkolauman kaitsemista. Järkkäri lauloi, kun kävelimme ympäriinsä – ainoa vaan, että jostain syystä tietokoneeni ei anna siirtää kuvia suoraan tähän läppärille, joten niitä parempia kuvia saadaan sitten näköjään odotella. 

Perinteinen juhannuskimppukin tuli kerättyä, ja jonkinlaisen seppeleenkaltaisen sain niistä kyhättyä sinä aikana, kun lapset ryystivät oikein autuaallisen kaksiminuuttisen verran pillimehujaan. Ei tuota kyhäelmää voi parhaalla tahdollakaan kovin kauniiksi sanoa, mutta menköön nyt tämän kerran tiukan kuvasensuurin läpi (hohoh). 

 

Jonain vuonna olisi kyllä huippua tulla tänne ihan aikuisseurueella, jotta voisi oikeasti istuskella kallioilla kaikessa rauhassa tarvitsematta säpsähtää jokaista liikettä silmäkulmassa (= kukahan nyt on putoamaisillaan mereen, kenellä on pahat mielessä, kuka aikoo karata näkyvistä jne…). Moni oli selvästi tullut saarelle ihan ajan kanssa nautiskelemaan piknikruuista ja -juomista hyvässä seurassa. Auringonpaisteessa oli oikeasti lämmin, ja valoakin riittäisi myöhälle yöhön. Vuokrasaunakin olisi tarjolla niille hulluille, jotka sitä talviturkin heittämistä harkitsevat. (Minähän voin toki vedota siihen tekosyyhyn, että en ole mokomaa ylleni pukenutkaan, joten ei kai sitä silloin tarvitse poiskaan heittää?)

 

Kokko sytytettiin yhdeksän maissa, ja sen ympärille kokoontuikin sankka väkijoukko nautiskelemaan tulen lämmöstä. Rehellisyyden nimissä, en kaivannut kertaakaan mökille tai landelle – cityjuhannus taitaa olla ihan minua varten. Kokko oli komea kuten aina, ja Helsinki pani parastaan kesäillan auringossa. Juhannuskoivut laivojen katoilla toivat tunnelmaa. Lasten touhuiluista huolimatta minulla ainakin oli leppoinen ja letkeä olo, stadilaisille tyypillinen kiireentuntu oli ainakin tilapäisesti poissa.

Ja mihinkäs minulla tästä olisikaan kiire? Parhaasta mahdollisesta seurasta! Perinteeksi on jo muodostunut triomme yhteiskuva Vuosaaressa, tämänvuotinen näköjään otettiin Pihliksessä. Hymyä ei tarvinnut pakottaa, se on ihan aito. :) 

 

Kotimatkalla pienimpienkin silmäluomet alkoivat vähän jo luppasta. Ajelimme satamasta maisemareittia takaisin ystävän kotiin, jossa lapsia odotti iltapala ja yöpuvut. Muiden lapset nukahtivat silmänräpäyksessä, kun taas meidän silmäterämme vaelsivat aikuisten ilona ympäri hämärää kämppää pitkälle yli keskiyön. Me aikuiset istuimme iltaa toisen kattauksen ja sikareiden merkeissä myöhään aamuyöhön. Siinä vaiheessa olisi varmaan pitänyt ottaa isäntäväen tarjous vastaan ja käpertyä siskonpetiin olkkariin… Aamulla kyllä tuntui joka solussa, että olin valvonut kolmeen. Ihanko oikeasti yövalvomisen aika on ohi jo 26-vuotiaana? Mummous, täältä tullaan…

 

 

Translation: Brita, my one and only girl crush.