KUKA SITTEN SOLMII MUN KENGÄNNAUHAT KUN SÄ MENET KOULUUN
Viisi vuotta sitten, eräänä toukokuisena iltana, meille syntyi ihana pieni tyttö. Vauvan katse tuntui porautuvan suoraan sieluuni – ensikohtaaminen oman lapsen kanssa oli ihmeellinen kokemus. Siitä hetkestä alkaen olin täysin tämän pienen ihmisen lumoissa. Vaikka vauva oli vasta muutaman tunnin vanha, en enää edes osannut kuvitella elämää ilman häntä. Muistan vieläkin elävästi ensimmäisen yön omassa kodissa, kun kävin läpi kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita ja pelkoja siitä, mitä pahaa lapselleni voi tapahtua. Mitä jos kehto romahtaa? Entä jos vauva lakkaa hengittämästä? Entäs sitten, kun lapsi kaatuu ensimmäisen kerran ja lyö päänsä? Oli musertavaa tajuta, että jonain päivänä en pystykään suojelemaan lastani kaikelta pahalta. Hän tulee takuulla loukkaamaan itsensä monen monituista kertaa, enkä minä voi sille yhtään mitään.
Tottakai tuoreen äidin hysteeriset pelot lievenivät ajan mittaan, ja opin elämään sen kanssa, etten aina voi olla pienokaiseni tukena ja turvana vaikka kuinka haluaisin. Opin myös sen, että kaatuminen ja kantapään kautta oppiminen on joskus välttämätöntä, samoin pienten ristiriitojen itse setviminen. Esikoiseni meni ensimmäiseen hoitopaikkaan 10 kuukauden ikäisenä, ja ihanien hoitajien hellässä huomassa lapsellani ei ollut mitään hätää. Pikkusiskon synnyttyä molemmat tytöt jäivät kanssani kotiin, ja kotona heitä on hoidettu siitä lähtienkin.
Nyt syksyllä meillä on edessä kouluunlähtö ja 7-tuntiset koulupäivät. Minä jatkan osa-aikatöitä, mutta enimmäkseen tulen olemaan kotona 3-vuotiaan ja elo-syyskuun vaihteessa syntyvän poikavauvamme kanssa. Nyt palaan niihin tuoreen äidin pelkoihin, joita koin viisi vuotta sitten. Pärjääkö lapseni? Osaako hän kuunnella opettajan ohjeita, tuleeko hän toimeen luokkatovereiden kanssa? Oppiiko hän koulun päivärutiinit? Osaako hän pyytää apua tarvittaessa? Mitä jos 7-tuntinen päivä onkin liian pitkä, pitäisikö aloittaa puolipäiväisestä koulunkäynnistä?
Todellisuudessa lapsi varmasti sopeutuu koulunkäynnin aloittamiseen paljon äitiä paremmin. Koulussahan odottaa ihana opettaja, innostavat aktiviteetit ja 19 kaveria. Minä olen se, joka joutuu opettelemaan uudet rutiinit: aikataulussa pysymisen, koulukuskaukset, koulupuvun pyykkäämisen, läksyjen tarkistamisen, lunchin ja snacksien mukaan pakkaamisen ja niin edelleen. Joudun myös miettimään, miten saan pikkusiskon viihtymään kotona, kun leikkikaveria ei enää löydykään omasta takaa. Täällä ei maksuttomia kerhoja juuri ole kuten Suomessa, mutta olen harkinnut maksullisen preschoolin aloittamista pari päivää viikossa. Tänä vuonna toisaalta taas voin järkkäillä toisten kotiäitien kanssa brunsseja ja puistotreffejä toisin kuin aiemmin kokopäivätyössä käydessäni.
Liikuttavinta oli silti, kun tänä aamuna siskokset kävivät keskustelua aamupalapöydässä. Isosisko kertoi pikkusiskolle, että muutaman viikon päästä lähtee kouluun ”ja sit me ei nähdä enää”. Melodramaattisen halailun ja etukäteishyvästien väliin oli pakko sanoa, että kyllä te näette toisianne sitten aina kello 15.30 joka iltapäivä, kun eskarilainen haetaan kotiin. Elävästi tuli silti mieleen se kohta Heinähatusta ja Vilttitossusta, kun Vilttitossu murehtii siskolleen: ”No kukas sitten solmii mun kengännauhat ja kuorii mun perunat kun sä menet kouluun?”
Takana on monen vuoden symbioosi: tytöt ovat toistensa parhaat kaverit ja pahimmat viholliset. Päiviin mahtuu mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä ja hervotonta naurunrätkätystä, mutta myös siskon tahallaan härnäämistä ja lukuisia pikkukahnauksia.
On hullua ajatella, että tämä aikakausi alkaa nyt olla ohi.
Kuvat: Juhannuksen viettoa Suomessa – kotiinpaluu koittaakin jo muutaman päivän päästä