BELL ROCK
Yksi ehdottomista Sedona-suosikeistani on Bell Rock, joka kohoaa korkeuksiin ihan tien 179 varrella. Yleensä ajan Sedonaan nimenomaan tien 179 kautta, koska sen maisemareitti yksinkertaisesti on henkeäsalpaavan kaunis. Siinä kohtaa ei edes haittaa, että matkaan menee vähän kauemmin. Tässä maastossa olen viimeksi haikkaillut pari vuotta sitten, kun vietimme tyttöjen ja äitini kanssa naisten lomaviikkoa näissä maisemissa. Silloin työntelimme tosin pikkutypyjä rattaissa, kun silloin 1- ja 3-vuotiaat eivät olisi jaksaneet koko reissua jalan. Tällä kertaa päätimme uhmata kohtaloa ja jaksaa patikoida ihan omin jaloin. Beanilla alkoi kävely hiertää suunnilleen siinä kohdassa, kun parkkipaikka oli vielä näkyvissä (taisi kuitenkin olla enemmän psykologista kuin fyysistä vaivaa)… Siispä pappa sai yhden lisäpunnuksen olkapäilleen. Onneksi muutamat juoma- ja evästauot helpottivat edes vähän matkantekoa, vaikka sää oli jälleen armottoman kuuma.
Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta itse pidän melkein Sedonasta enemmän kuin isosiskostaan Grand Canyonista. Grand Canyonille ei aja näistä maisemista kuin reilu puolitoista tuntia, ja toki kanjoni on todella majesteetillinen näky. Silti se jäi itselleni ainakin jotenkin etäiseksi; jäi tunne, että maisema oli kuin kaunis maalaus, jota tarkastelin etäisyyden päästä. Sen sijaan Sedonan maisemassa on itse sisällä, ja vuorten mittasuhteet voi kokea paljon konkreettisemmin. On jotenkin oudolla tavalla rauhoittavaa kokea oma pienuus ja mitättömyys tämän kaiken keskellä, kun tietää, että nämä vuoret ovat olleet olemassa jo paljon ennen kuin Tyrannosaurus Rexistä oli aavistustakaan.
Papan pikku kyytiläinen pysyi hyvin kyydissä.
Näitä kuvia katsellessa on pakko sanoa, että olemme kyllä tyttöjen kanssa tosi onnekkaita, kun saamme jakaa näitä itselle tärkeitä paikkoja perheen kanssa. Monesti ulkomailla asuessa iskee haikeus siitä, että haluaisi näyttää jonkun itselle rakkaan paikan jollekin tietylle ystävälle tai perheenjäsenelle. Olemme näiden kolmen ulkomailla asutun vuoden aikana saaneet vierailla puolin ja toisin, mikä on äärettömän arvokasta. Tiedän suomalais-amerikkalaisia pariskuntia ja perheitä, joilla ei ole ollut mahdollisuutta matkustella Atlantin väliä välttämättä vuosikausiin. Toivon, että vanhempani ja sisarukseni pääsevät syksyn ja talven aikana katsomaan uutta tulokastamme, ennen kuin poju kasvaa kovin isoksi. Ainakin siskoni on jo kovasti tehnyt matkasuunnitelmia loka-marraskuulle, joten pidetään peukkuja!