Sohvatreffeillä
Kuten rivien välistä on saattanut ymmärtää, elämämme on ollut lievästi sanottuna hektistä viime aikoina.
Oikeastaan koko naimisissaoloaikamme meistä toinen on ollut statukseltaan opiskelija, ja toinen osapuoli on vuorollaan kantanut vastuun työssäkäynnistä ja kodin pyörittämisestä. Kuluneen vuoden aikana olemme nähneet miehen kanssa toisiamme ihan laittoman vähän. Liian monena päivänä olemme vain tehneet lennosta vaihdon (= kun toinen tulee kotiin, toinen lähtee siltä istumalta töihin / kouluun / opiskelemaan). Nyt kesällä olen saanut pitää pitkästä aikaa lomaa töistä, mutta olenkin sitten ollut lasten yksinhuoltajana parisen kuukautta miehen paiskiessa kahta työtä ja iltaluentoja yliopistolla. Olen jo pari vuotta tottunut elämään niin, että edes viikonloppuna meillä ei juuri ole perheen kesken yhteistä aikaa, kun miehellä painavat koko ajan eri projektien ja tenttien deadlinet päälle.
Tässä yhtenä iltana istuimme molemmat ihan ryytyneinä sohvalla, niin antisosiaalisina kuin olla ja saattaa, omilla läppäreillämme tietysti. Lapset olivat jo nukkumassa, mutta viisivuotias esikoinen taisi kuulla daddyn kotiuduttua juttelua (erittäin harvasanaista sellaista) olohuoneesta, jonne hän sitten tassutteli silmät unenpöpperössä Elsa-pyjamassaan kesken unien. Hän katseli vanhempiaan hetken hyvin tutkivasti ja sitten tokaisi:
”Mommy, onko sulla ja daddylla nyt semmonen date?”
Ensin olisi naurattanut ihan hirveästi, koska tilanne oli jotenkin niin inhorealistisen arkinen: kumpikaan meistä ei ollut oikeastaan juttutuulella, ja läppäreiden kelmeästä valosta romantiikkaa saa kyllä hakemalla hakea (no, istuimme sentään kynttilänvalossa saman torkkupeiton alla). Mutta sitten jäin miettimään: joo, ehkä tämä menee deiteistä tässä elämäntilanteessa, kun yhteistä aikaa on ihan olemattoman vähän eikä ajallisia (tai varsinkaan rahallisia) resursseja ulos lähtemiseen yksinkertaisesti ole.
Oikeastaan, tällä hetkellä kaipaan juuri sitä, että voin istua pyjamassa miehen kainalossa sohvalla naureskellen kuiville läpille. Tai sitten vaan istua hiljaa jos huvittaa, kuitenkin tuntien toisesta hohkaavan lämmön. Muka-suuttua siitä, että toinen käy ”salaa” sniikkaamassa lautaseltani viinirypäleitä.
Sillä tällä hetkellä olisi ihan liian kovat paineet lähteä pyntättynä fancyyn ravintolaan pönöttämään, ladaten harvinaislaatuisille treffeille kovat odotukset. Joskus ne parhaat keskustelut syntyvät spontaanisti sohvalla nukkavieruissa kotivaatteissa, eivätkä siellä ylenpalttisen hienoissa puitteissa, missä ajatus ei jaksa kulkea sitäkään vähää.
Toki silloin tällöin on ihanaa laittautua ja mennä valmiiseen pöytään, ja tilata se ravintolan kallein pihvi välittämättä laskun loppusummasta. Tällä hetkellä kuitenkin on ihan luksusta syödä take-awayta sohvalla ja katsoa Netflixiä, kun tietää ettei kuitenkaan olisi tällä hetkellä maailman filmaattisinta ja sanavalmiinta pöytäseuraa.
Katsellaan niitä fine-dining -ravintoloita sitten ensi keväänä, kun vastavalmistunut insinööri on saatu kaivettua nörttiluolastaan ja mamma on saanut aivonsa (toivottavasti) takaisin. Ehkä niillä sitten on muutakin yhteistä puhuttavaa kuin YouTuben hassut kissavideot.
Toukokuussa juhlistamassa synttäreitäni ystäväpariskunnan kanssa – ilman lapsia!
Toukokuussa orkesterini illallisella paikallisella golf-klubilla. Ilman lapsia!
Heinäkuun 30. päivä miehen siskon häitä juhlimassa. Emme tosin olleet kahdestaan, vaan ihan koko perheellä.