MEIDÄN KOULULAINEN
Elokuussa 2016 perheessämme käydään monta isoa muutosta ja mullistusta läpi.
Viime viikolla viisivuotias esikoisemme lähti koulutielle. On ollut haikeansuloista katsella siskosten symbioottisen suhteen muutosta; pikkuneidit kun ovat eläneet lähes neljä vuotta hyvin tiiviisti yhdessä ilman minkäänlaisia tilapäisiä erossaolokokemuksia. Pikkusisko olikin vähän ennen koulun alkua sanonut isosiskolleen: ”When you go to school, I´m just gonna hold your hand and not let go…”
Koulun alkua edeltävänä iltana pakkaamme Frozen-reppuun uudenuutukaisen kimaltavan penaalin, johon pikku-V oli huolella valinnut kynät, kumit ja väriliidut. Terottimenkin, jota hän ei tosin vielä osaa edes käyttää. Reppuun pääsee myös vaihtovaatekerta (pakollinen kaikilla eskarilaisilla), punainen läksykansio, nimikoitu white board, lunch box ja juomapullo. Nostamme koulupuvunkin sängynpäätyyn odottamaan tärkeää päivää.
Koulupäivän aamuna nousen ajoissa tekemään tyttäreni lounasta. Kuumeisesti mietin, onkohan ruokaa tarpeeksi, ja täyttääköhän se nyt varmasti kaikki ravintosuositukset… Evääksi pakataan aamu- ja iltapäivävälipala sekä lounas. Tällä kertaa pikkuisiin rasioihin päätyy jugurttia, juustotikku, kaksi kanalla täytettyä sämpylää, viinirypäleitä, miniporkkanoita, välipalapatukka, fruit snacks sekä minisuklaakeksejä.
Pikku koululaiseni nousee vastoin tapojaan hyvin omatoimisesti, tassuttelee hiukset pörrössä ja silmät sikkaralla keittiöön yöpuvussaan pyytäen apua koulumekon sivuvetskarin kanssa. Äkkiä iskee kamala haikeus ja hellyys tätä pientä kohtaan: äiti auttaa kuitenkin niin monessa pienessä asiassa päivän mittaan, ja nyt kaikesta pitäisikin selvitä itsenäisesti. Viikon mittaan valvottaneet huolet iskeytyvät taas päin kasvoja: osaakohan se hoitaa vessakäynnit oikeaoppisesti ja pestä kädet, mitenköhän se osaa kuunnella ja noudattaa ohjeita, saakohan se sen jugurttivälipalansa edes itse auki…
Ja sitten kuulen, kun viisivuotiaani hyvin lempeästi opastaa äitiään aamupalapöydästä: ”Äiti, sä jätit mun maitomukin taas ihan liian reunaan! Mun pitää olla varovainen ettei tää koulupuku sotkeennu.” Hymyilyttää. Miten se yhtäkkiä onkin niin vastuuntuntoinen ja iso? Samaan hengenvetoon tytär selostaa hyvin asiantuntevasti ja yksityiskohtaisesti, millaisen kampauksen haluaa ensimmäisenä koulupäivänä. Sukat ja kengätkin oli pakko laittaa sävy sävyyn: ”äiti, daddyn sukat ja kengät ei koskaan match!”
Lopulta hurautamme tyttöjen kanssa koululle, daddy ajaa perässä omalla autollaan jatkaakseen siitä sitten suoraan töihin. Pala kurkussa seuraan, kun pikkuinen tyttöni urheasti kantaa ihan liian painavaa reppuaan (”kyllä mä jaksan!”), joka on suhteettoman suuri kantajaansa verrattuna. Ulkona rehtori on vastassa ja tarjoutuu ottamaan mamista ja tytöistä yhteiskuvan. Vähän taitaa jännittää – meitä kaikkia. Pikkuiseni pitää hellästi kämmenellään käpyotusta, joita askartelimme edellisenä päivänä kotona. Avaruusolion näköisellä otuksella on hartaudella asetellut silmät, tops-puikoista tehdyt kädet sekä glitterpallo hattuna. Tyttö päätti itse viedä hengentuotteensa opettajalle lahjaksi.
Saavumme eskariluokkaan, jossa odottaa hymyilevä kollegani ja ystäväni, pikku-V:n ensimmäinen oma opettaja. Mrs. S. opastaa lempeästi suojattejaan laittamaan lunch boxit isoon koriin, penaalit ja juomapullot pöydälle ja reput naulaan. Pöydillä odottavat nimikoidut paikat ja väritystehtävät. Oppilaat värittävät paikoillaan tyytyväisinä, muutamia pikkuisia itkettää.
Vilkaisen lapseni tulevaa lukujärjestystä. Kivalta näyttää, mutta onpas niillä jo paljon kaikkea! Hullulta tuntuu, että pikkuiseni alkaa esimerkiksi jo opiskella espanjaa tai tekemään tiedeprojekteja.
Jään vähän epävarmana ovensuuhun – tännekö se nyt pitäisi jättää? Kolmevuotias takertuu tiukasti mekkoni helmaan kiinni kuin viestiäkseen, ethän sitten jätä vielä minua tänne! Otan naperon syliin ja vilkutamme vielä viimeisen kerran koululaiselle. Hän hymyilee korvasta korvaan ja kääntyy sitten keskittyneesti raapustamaan nimeään paperiin.
Palaamme kolmevuotiaan kanssa kotiin, joka tuntuukin heti jotenkin tyhjältä. Miten tässä näin kävi: kokopäivätyöni vaihtui kotiäitiyteen, ja viisivuotiaallani on tiukempi päivärytmi kuin minulla?! Yritän keksiä päiväksi jotain tekemistä, ja pakkaamme Beanin kanssa piknik-lounaan ja peiton autoon. Lähdemme käymään autopesulassa, jonka jälkeen käymme lähipuistossa lounaalla. Ulkona tulee kuitenkin äkkiä kuuma, joten palaamme pian kotiin värittämään sormiväreillä. Olemme molemmat vähän hukassa ilman isosiskoa, enkä tahdo keksiä nuorimmaiselleni kovin pitkäksi aikaa mielekästä tekemistä. Näköjään olemme pitäneet itsestäänselvänä sitä, että kotona on aina omasta takaa leikkikaveri… Kolmevuotiaan viihdyttäminen käy ihan kokopäivätyöstä.
Lopulta kello lyö kolme, ja lähdemme hakemaan eskarilaista koulusta. Pääovesta hyppelehtii vastaan nauravainen tyttö, jolla on suu ihan suklaassa ja kädet täynnä opettajalta ja luokkakavereilta saatuja aarteita. Yritän kysyä jotain päivän kulusta, ja saan vastauksen ”mulla oli niin kivaa etten muista!” Mutta kyllä äitiä kuulemma tuli vähän ikävä.
Iltapäivällä saan facebookissa lapseni opettajalta kommentin tyttäreni koulunaloituskuvaan: ensimmäinen koulupäivä sujui hienosti!
Tässä sitä nyt ollaan; olen koululaisen äiti. Apua!