Empatiaa etsimässä
”When I stop caring, that´s when you should start worrying.”
Jos jokin saa vereni kiehumaan, se on ihmisten välinpitämättömyys ja epäoikeudenmukaisuus. Luin epäuskoisena Rosannan kertomusta ihmisten empatiakyvyttömyydestä, kun bussissa kaatunut vanha mies jätettiin oman onnensa nojaan makaamaan keskelle käytävää. (Tai olisi jätetty, ellei Rosanna lastenvaunuineen olisi puuttunut tilanteeseen.) Blogipostaus on saanut reilusti yli sata kommenttia, joissa moni jakaa samantyyppisen tarinan: kadulla liukastunut tai vaikkapa päällekarkauksen uhriksi joutunut jätetään yksin makaamaan ihmisten kävellessä välinpitämättömästi ohi. Mikä siinä toisten auttamisessa on niin vaikeaa, pelottavaa tai vastenmielistä? Missä on inhimillinen myötätunto ja auttamisenhalu?
Sosiaalipsykologiaa jonkin verran opiskelleena voisin tietysti vedota jaetun vastuun joukkoilluusioon, jonka mukaan yksilö ei tarjoa apuaan silloin, kun läsnä on muitakin ihmisiä, jotka yhtä lailla jakavat vastuun auttamisesta. Tämä on tietysti ihan hyvä pointti: moni ajattelee, ettei minun tarvitse vaikkapa soittaa ambulanssia, kun joku muu on sen varmasti jo tehnyt. Mutta toisaalta, mitä haittaa on siitä, jos avuntarjouksia tuleekin muutama ylimääräinen? Olisiko tuossa bussitilanteessa ollut jotenkin haitallista, jos auttavia käsipareja olisikin ollut useampi?
Itse jäin miettimään sitä, miten voi olla mahdollista, että aikuiset ihmiset eivät kykene edes noin alkeellisella tasolla asettumaan toisen ihmisen asemaan. Egosentrisyys on kehityksellisesti normaalia erityisesti 6-vuotiailla ja identiteettiään hakevilla teini-ikäisillä, mutta aikuisen ihmisen ajattelun pitäisi jo pystyä empaattiseen ajatteluun sekä abstraktilla että käytännön tasolla. Välillä pitäisi ehkä muistutella itseään siitä, että en voi koskaan tietää, mikä onnettomuus osuu omalle kohdalle. Olemme kaikki enemmän tai vähemmän riippuvaisia toisten ihmisten avusta, joten eikö silloin myös auttamisen pitäisi olla kaikilla inhimillisillä olennoilla automaattinen refleksi?
”I believe empathy is the most essential quality of civilization.”
Annan esimerkin. Olin reilu vuosi sitten viimeisilläni raskaana, ja kävelin lumisateessa juna-asemalle. Liikkumiseni alkoi vatsan koosta, turvotuksesta ja selkävaivoista johtuen olla jo erittäin hidasta ja vaivalloista. Suojatietä ylittäessäni yritin olla erityisen varovainen, sillä se kohta tiestä on yleensä todella liukas. Tietä ylittäessäni edessäni kävelevä, myöskin raskaana oleva somalinainen liukastui ja kaatui kivuliaan näköisesti takamuksilleen. Vasemmalta kaartoi auto. En edes tajunnut siinä hetkessä miettiä sitä, onkohan minun ison vatsani kanssa omine kipuineni järkevää nostella ketään – otin vain naista tukevasti kainaloista kiinni ja nostin ylös, ja kysyin itsekin vähän säikähtäneenä, oliko hän kunnossa. Nainen ei hämmästykseltään saanut sanaa suustaan, nyökkäsi vain.
Kuten jo aiemmin sanoin, auttaminen on omalla kohdallani refleksi. Lastenvaunujen kanssa itse paljon liikkuvana en edes mieti, tarjoanko apua junassa lastenvaunujen kanssa liikkuvalle tai avaanko ovea joko pyörien tai kantamuksien kanssa kulkeavalle. Avuntarjous on itsestäänselvyys, eikä vaadi paljon vaivaa. Miksi se ei tule kaikilta selkäytimestä? Kulmagrillillä tappelevien väliin ei tietenkään (varsinkaan näin 160-senttisenä naisena) ole järkevää mennä, mutta apua voi tarjota myös vaikka soittamalla poliisin paikalle. En kuitenkaan ymmärrä, mikä estää tarjoamasta apuaan loukkaantuneelle vanhukselle tai itkevälle lapselle.
”Never stop doing little things for others. Sometimes those little things occupy the biggest part of their hearts.”
Empaattisuus, toisista ihmistä välittäminen ja auttamisenhalu ovat varmasti merkittäviä syitä siihen, miksi olen päätynyt kasvatusalalle ja valmistunut erityispedagogiksi. Ne ovat luonteelleni niin keskeisiä piirteitä, että välillä on todella hankalaa ymmärtää joidenkin ihmisten totaalista tunnekylmyyttä ja kyynistä elämänasennetta. Myönnän olevani tietyissä asioissa jopa vähän idealistinen ituhippi, maailmaasyleilevä puunhalaaja, haaveileva taivaanrannanmaalari – you name it. (Olen juuri se tyyppi, joka haluaisi adoptoida kotiinsa kaikki maailman orpolapset, yksinäiset vanhukset ja hylätyt kujakatit.) Silti olen mieluummin idealisti kuin kyynikko. En halua menettää uskoani ihmiskuntaan ja meissä kaikissa asuvaan hyvään, vaikka välillä iskeekin toivottomuus ja ahdistus.
”Even the smallest person can change the course of the future.” -Galadriel
Haluan uskoa, että meistä jokainen tunnistaa toisen ihmisen hädän. Haluan uskoa, että joskus vielä pystyisimme luopumaan turhista ennakkoluuloista, peloista ja tekosyistä – ja pysähtyä kuuntelemaan ja auttamaan. Haluan uskoa, että pienillä teoilla saadaan aikaan suuria. Niin kauan kuin on uskoa, on toivoa… vai miten se meni? Tästä inspiroituneena liitän tähän loppuun sen, mitä yhdellä blogikirjoituksella saatiin aikaiseksi:
Rakkaudentäyteistä viikonloppua!
x Hanne