Enimmäkseen ulkopuolinen
Ulkomaille muutto laukaisee väistämättä eräänlaisen itsensä etsimisen prosessin. Päivittäin joutuu kohtaamaan oman erilaisuutensa vieraassa kulttuurissa – silloinkin, kun se jo alkaa tuntua enenevissä määrin kodilta. Enää en arjessa useimmiten ajattele olevani ”vieraassa maassa”, koska arkirutiinit hoituvat kuin itsestään vaikka silmät kiinni, huolimatta siitä etten puhu äidinkieltäni. Kuitenkin tietyissä tilanteissa huomaan aika räikeästikin olevani kuin eri planeetalta – tai ainakin hyvin selkeästi toiselta puolelta maapalloa.
”I love your accent!” ”What language do you speak?”
Kielitaitoni oli jo ennen USA:an muuttoa todella hyvä, kiitos erittäin motivoivan opettajan (mieheni). 😉 Täällä asuminen on kuitenkin luonnollisesti pakottanut asioimaan arjessa pääsääntöisesti englanniksi, suomea puhun vain lapsilleni ja siskolleni, joka on nyt ollut tämän vuoden täällä vaihdossa. Joskus näen suomalaisia ystäviä, mutta heidänkin kanssaan kohteliaisuussyistä puhumme isossa porukassa usein englantia. Lyhyissä keskusteluissa minusta ei välttämättä huomaa, etten ole natiivi. Töissä minulta usein kysytään, olenko irlantilainen tai skotti, eli Eurooppaan paikallistetaan muttei tunnisteta, ettei englanti ole äidinkieleni. Silti aksentti varmasti paistaa läpi vähintäänkin erilaisen intonaation vuoksi: sanastoa ja kielioppia voi hioa huippuunsa, mutta aitoamerikkalaista nuottia on huomattavasti vaikeampi opetella aikuisiällä. Kyllä uudet tuttavuudet aina pian hoksaavat kysyä, mistä olen kotoisin, ja usein joudunkin pitämään kattavan Suomi-esitelmän uteliaimmille. Kun olen lasten kanssa asioilla ja luonnollisesti höpöttelen heille suomeksi, joku aina kysyy, mitä kieltä me puhumme. Useimmiten sitä luullaan espanjaksi, portugaliksi tai jostain syystä hollanniksi.
The Fancy Finns
Suomalaisuus näkyy myös erilaisissa pukeutumissäännöissä. Yhdysvalloissa kuljetaan oikeastaan aina kengät jalassa sisällä, ja monesti kiristelen hampaitani, kun yritän mahdollisimman kohteliaasti pitää huolen siitä, että meidän kotonamme ollaan ilman kenkiä. Onneksi kaksi pientä totuudentorvea pitävät tästä asiasta useimmiten huolen ja kiljaisevat tomerasti vieraalle: ”No shoes in the house!” Juhlapukeutuminen on toinen asia, jossa suomalaiset erottuvat (useimmiten edukseen). Tänään sattui taas vaihteeksi hauska tilanne, kun menimme tuttavaperheen lapsen synttäreille. Me menimme sinne korot jalassa ja vähän siistimmät vaatteet päällä, tytöt halusivat laittaa leveähelmaiset tyllimekkonsa. Isäntä purskahti spontaaniin nauruun ovea avatessaan, hän kun oli pukeutunut ihan vaan verkkareihin ja vähän virttyneeseen vaimariin. Synttärisankari puolestaan juhli juhlansa alusta loppuun asti uimapuvussa, takapihalla kun oli 20-jalkainen vesiliukumäki odottamassa pieniä juhlavieraita. No ei nyt sitten tullut mieleen pukea tyttöjä speedoihin synttärijuhliin! Onneksi isäntä pelasti tilanteen, ja kaivoi jostain jemmasta pikkutytöille varauikkarit, jotta hekin pääsivät ilonpitoon mukaan.
Vaikka minusta on oikeasti tosi mukavaa laittautua juhliin ja myös laittaa tarjottavia ja koristeluita, niin tavallaan arvostan myös tosi paljon sitä rentoutta, jolla amerikkalaiset juhliaan järjestävät. Täällä on ihan normaalia, että juhlissa tarjoillaan pizzerian pizzaa, delin wrappeja ja cupcakeja sekä leipurin valmistama kakku. Harva leipoo juhlatarjottavat itse (ellei satu omaamaan suomalaista geeniperimää). Tarjoilut hoidellaan kertakäyttöastioilta, juhlissa ei ole mitään sen kummempaa järjestettyä ohjelmaa ja ne pidetään hyvin usein ulkona. Itse podin vielä viime vuonnakin hirveää huonoäiti-syndroomaa, kun hain synttäritarjoilut kaupasta enkä vääntänyt kaikkea ”from scratch”. Onneksi en sentään ole vetänyt juhlastressiä nextille levelille äitini tapaan: hän kun kokee tarpeelliseksi puunata kaiken hammasharjalla ulkovaraston peränurkkia myöten, vaikka me kuinka olemme yrittäneet vakuutella, ettei kukaan varmaan niitä juhlia ajatellut siellä varaston perukoilla viettää…
Suomalainen sinisilmäisyys ja selkärankaisuus
Olen perusluonteeltani todella luottavainen ja tahdon uskoa kaikista ihmisistä hyvää. Jos saan kaupan kassalla liikaa vaihtorahaa, palautan sen. Samoin olen etsinyt omistajan löytämälleni puhelimelle ja seteleille. Haluan uskoa siihen, että suuri osa ihmisistä toimii samoin. Olen viettänyt lapsuuden lomia suomalaisella pikkupaikkakunnalla, jossa ovia ei koskaan lukittu, ja jossa asukkaiden poissaolosta kertoi luuta oven edessä. Tätä taustaa vastaan en osaa epäillä, että esimerkiksi puolitutun esittämässä kyläkutsussa olisi jotain hämäriä taka-ajatuksia, ja uskallan ihan hyvin kutsua soitto-oppilaita kotiini. Tämä aiheuttaa joskus amerikkalaisissa kanssaihmisissä hämmennystä, kun en vain jotenkin osaa olla kovin kyyninen ja epäluuloinen edes tuntemattomampien ihmisten suhteen. Lähtökohtaisesti uskon, että ihmisten motiivit ovat vilpittömiä, enkä osaa ehkä varoa tarpeeksi. Sitä olen joutunut täällä opettelemaan. Toinen totuttelua vaatinut asia on ollut amerikkalaiset tyhjät lauseet ja sanahelinät: jos suomalainen pyytää pistäytymään lauantaina iltapäivällä, hän on esittänyt kyläkutsun. Amerikkalainen sen sijaan sanoo niin kohteliaisuussyistä tai tavan vuoksi, ei siksi että haluaisi oikeasti tavata juuri silloin. Niin, ja se tärkein: ”how are you” – kysymykseen ei missään nimessä pidä antaa rehellistä vastausta.
”You can take the girl out of Finland, but you can´t take Finland out of the girl”
Kuten sanoin, arjessa koen koko ajan enemmän olevani ihan tavallinen kansalainen, joka sulautuu joukkoon. Silti lähes päivittäin joku huomaa jonkin asian puheessani tai tavoissani, joka paljastaa suomalaisen taustani. Kannan suomalaisuuttani ylpeydellä ja kerron kotimaastani oikein mielelläni muille. Suomi on amerikkalaisille todella eksoottinen maa, josta usein halutaan kuulla lisää. Silti välillä toivoisin, että voisin olla vaan ihan tavallinen girl next door: ettei minua aina määriteltäisi suomalaisuuden kautta. Salille mennessämme meitä aina tervehditään ”What up, Finland!” -huudoin, ja olen varmaan kuullut jo kaikki ”Are you finished” -vitsit. (Mieheni perheen suosikki on ”What´s the closest thing to a fish´s butt? – A fin.” Ha. Ha. Ha.) Erilaisuus ei kuitenkaan rajoitu pelkästään ulkoisiin asioihin. Välillä tunnen olevani ihan alien omien ajatuksieni ja arvojeni kanssa: en voi esimerkiksi koskaan ymmärtää sitä, että tässä maassa lapsen ruumiillinen kuritus on ok. Amerikkalainen työpaikkahierarkia ja koko yhteiskunnan sääntökeskeisyys on tasa-arvoisuuteen kasvaneelle suomalaiselle aika kova kulttuurishokki, ja se sotii omaa oikeustajuani vastaan. Kaikkea kontrolloidaan pukeutumisesta lähtien, eikä työntekijällä esimerkiksi ole mitään takuita työpaikan stabiiliudesta – perusturva puuttuu ihan täysin, sillä kukaan ei ole korvaamaton. Olen vahingossa ja pari kertaa tahallani ravistellut hierarkioita ja ihmisten asenteita, vaikken toisaalta halua tietoisesti provosoida liikaa. Vaikka vertailen Suomea ja Yhdysvaltoja koko ajan vähemmän, monesti varsinkin uusien tuttavuuksien kanssa lauseeni alkavat usein sanoilla ”In Finland we…________”. Joskus kaipaan aivan älyttömästi suomalaisen yhteiskunnan rentoutta. Arvostan sitä, että ihmiset tekevät enimmäkseen työtä elääkseen eivätkä elä työlleen. Ikävöin suomalaisten sarkasmintäyteistä huumoria ja lohdullisia hiljaisia hetkiä silloin, kun en jaksaisi olla sosiaalinen.
Nyt vasta ymmärrän, miltä miehestäni tuntui Suomessa asuessa. Vaikka kielitaitoni olisi kuinka hyvä ja yrittäisin kuinka oppia kaikki sosiaalisen käyttäytymisen kiemurat ja skriptit, olen silti aina vähän erilainen. Olen ulkomaalainen, kakkoskansalainen, en yksi heistä. Minun odotetaan mukautuvan valtakulttuuriin, vaikken tietenkään voi yhdessä yössä (tai edes vuosikymmenessä) päästää irti siitä, mihin olen kasvanut ja kuka olen. Saan varmasti paljon anteeksi kulttuurisen erilaisuuteni vuoksi, mutta monesti tuntuu, että minulta vaaditaan paljon ymmärrystä muiden ymmärtämättömyyttä kohtaan. Ideaalitilanteessa oppisin yhdistelemään suomalaisuuttani ja tulevaa amerikkalaista identiteettiäni yhdeksi saumattomaksi kokonaisuudeksi. I hate to break it to you, mutta tämä prosessi on kaukana saumattomuudesta. Se on lukuisia kokeilutilkkuja, harsimista ja parsimista, ratkomista ja katkomista, päärmäystä ja huolittelua.
Se saattaa näyttää ulospäin haute couturelta, mutta nurinkäännettynä muistuttaa lähinnä kiinalaisen liukuhihnatehtaan tuotantoa.
Ja nyt minä vain harjoittelen assimiloimaan kahden eri kulttuurin elementtejä yhdeksi, jotta jonain päivänä voin opettaa lapsiani leipomaan karjalanpiirakoita ja lausumaan Pledge of Allegiancia takaperin samaan aikaan.
Kuvat: satunnaisia puhelinräpsyjä viime kesän Suomi-reissulta