Hyvästit Helmikuulle
Helmikuu yllättää joka vuosi.
Aina se hurahtaa yhtä nopeasti, ja yhtäkkiä onkin jo Maaliskuu. Helmikuu 2015 jää mieleeni monestakin syystä: sen aikana on tapahtunut valtavasti asioita. Emotionaalisesti ollaan menty kyllä yhdestä tunneskaalasta toiseen – on saatu hyviä ja huonoja uutisia, tehty isoja päätöksiä ja myötäeletty läheisten elämäntilanteissa. Suurimmaksi osaksi on kuitenkin vain rullailtu arkea eteenpäin. Yksikään viikko ei ole ollut samanlainen, mutta silti ollaan siskoni ja isovanhempien avustuksella selvitty päivä kerrallaan lastenhoidollisista kikkailuista. Tässä kuussa olen monta kertaa tavoittanut tunteen siitä, että kyllä tämä tavallinen arki vain on ihan parasta! Olen vihdoin löytänyt täydellisen balanssin työssäkäynnin ja kotiäitiyden välillä. Koen, että saan molemmista parhaat palat ja pystyn tekemään kummankin täysillä. Jos olen täysipäiväisesti kotona, turhaudun ja lamaannun. Jos taas olen kokoaikaisesti töissä, tuntuu epäreilulta antaa kaikki panokseni jonkun toisen lapsille. Nautin valtavasti työstäni, siitä että voin olla innostamassa lapsia musiikin pariin ja näkemässä heidän onnistumisensa pitkäjänteisen harjoittelun tuloksena. Luokanopettajana sijaisena taas saan valmiit tuntisuunnitelmat, eikä minun tarvitse päivän jälkeen viedä töitä kotiin. Iltapäivällä on aina ihanaa tulla kotiin, kun vastaan viuhtovat yli-innokkaan koiranpennun lailla kaksi pientä pellavapäätä hymy korvissa.
Tuntuu, etten ole aikoihin ollut yhtä läsnä arjessa kuin nyt. Mielekäs työ on ollut varmaan merkittävin tekijä siinä, että osaan taas olla tyytyväinen. Nyt huomaan, että esimerkiksi vuosi sitten täysipäiväisenä kotiäitinä pakenin arkea someen, enkä jaksanut olla samalla tavalla läsnä kotona kuin olen nyt. Kun aiemmin ”pieni hetki kahvikupin ja blogien parissa” saattoi venähtää parin tunnin roikkumiseksi Bloglovinissa, nykyään tuskin käytän koko sovellusta. Satoja postauksia on lukematta, ja tiedättekö mitä? Maailma pyörii edelleen. Yhä useammin huomaan skippaavani itseään toistavat muoti- ja sisustusjutut ja keskittyväni blogeihin, joissa on jotain luettavaa. Ne löytyvät useimmiten täältä Lilystä. Olen potenut huonoa omaatuntoa siitä, miten vähän ehdin ja jaksan tätä omaa blogiani päivittää. Ja samalla olen ollut helpottunut siitä, että niin kauan kuin itse osaan olla asettamatta itselleni turhia paineita, arki on ihmeellisen stressitöntä. Joskus tosin on kiire, mutta ei se aina ole yksistään stressin aiheuttaja. Omalla kohdallani stressi johtuu kontrollin puutteesta (tai sen tunteesta) ja asioiden ennustamattomuudesta. Arjen palapelin hallinta edellyttää hyvää suunnittelua ja luottamusta niihin ihmisiin, joiden kanssa sitä pyöritetään. Jos nämä kaksi asiaa eivät ole tasapainossa, stressi on taattu. Olen myös joutunut opettelemaan sen hyväksymistä, että kaikkeen en voi millään vaikuttaa. Elämä on yllätyksellistä, ja niin sen kuuluu ollakin.
Elämän ennustamattomuus on näkynyt tämän helmikuun aikana erilaisissa asioissa. Olemme saaneet osaksemme paljon hyvää: isäni pääsi käymään täällä 10 päivän pikavierailulla kahden tyttärensä luona. Olemme myös saaneet hyviä uutisia ensi kesän suhteen – näyttää siltä, että pääsemme taas koko perheellä viettämään Suomen kesää pariksi kuukaudeksi. Se tietysti vaatii paljon työtä, nyt kun joudumme maksamaan täyden hinnan molemmista lapsista. Saimme myös pysäyttävän viestin läheisen ihmisen vakavasta sairaudesta. Tällaisina hetkinä ymmärtää oman pienuutensa: kaikki ei todellakaan ole minun päätettävissäni tai hallinnassani. Voin vain luottaa siihen, että lääkärit tekevät parhaansa.
Vaikka välillä tapahtuu asioita, jotka tuntuvat epäreiluilta ja jopa kohtuuttomilta, onneksi toisinaan saa myös kokea pakahduttavaa onnentunnetta läheisen ihmisen puolesta. Eilen sain kuulla, että pitkään lapsettomuudesta kärsinyt ja monia menetyksiä kokenut ystäväpariskunta on saanut oman adoptiovauvan. Nähtyäni kuvan tästä pienestä, päättäväisen näköisestä poikavauvasta tuoreiden vanhempiensa sylissä, itkin ilon kyyneleitä. Miten helpottavaa on se, että kaiken kokemansa jälkeen he ovat saaneet omakseen tämän pienen ihmeen.
Miten lohdullista on ajatella, että huolien määrästä ja laadusta huolimatta meille kaikille on varattu myös paljon hyvää.
